Katja Kannonlahti

kirjoitan Sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Ajatuksissani olet ollut usein, sillä alumnitoiminta siirtyi alumniyhdistykseltä yliopistolle suunnilleen samaan aikaan kun itse tulin työhön yliopistolle, reilu vuosi sitten. Olen pohtinut Tampereen yliopistosta valmistuneita ja täällä työskennelleitä, kartoittanut nykyistä alumnitoimintaamme, tehnyt suunnitelmia, arvioinut painotuksia ja arvellut teidän toiveitanne – mitä te kaikki, varovaisestikin laskien yli 30 000 Tampereen yliopiston alumnia, toivotte tulevaisuuden alumnitoiminnalta.

Nyt haluan kysyä Sinulta: mitä alumnius Sinulle merkitsee ja mitä Sinä toivot?

Minkälainen on yhteytesi omaan yliopistoosi ja mitä se Sinulle tarkoittaa? Merkitseekö se mahdollisuutta oman osaamisen päivittämiseen ja ammatilliseen kehittymiseen tai elinikäiseen oppimiseen? Vai onko oma emoyliopisto, Alma Mater, mielessä lähinnä opiskelukavereiden ja opiskelijaelämän kautta tai ovatko opiskeluaikana luodut verkostot osoittautuneet erittäin tärkeiksi ja niistä on kenties muodostunut merkittävä ammatillinen ja sosiaalinen verkosto?

Minkälaista toimintaa kaipaat? Haluaisitko muistella menneitä sopivassa porukassa, kenties pohtia, mitä sille ja tuolle professorille mahtaa kuulua, harrastaa tai keskustella maailman menosta. Vai kiinnostaisiko omaan alaasi liittyvä tuorein tutkimustieto, omien verkostojen virittäminen ja laajentaminen – tai ehkä haluaisit kuulla tieteen ja tutkimuksen uutisia aivan jostakin muusta kuin omasta alastasi, vaikkapa solujen sukupuusta, pelillisyydestä tai diabetestutkimuksesta.

Toivon, että kerrot meille toiveistasi, näkemyksistäsi ja ajatuksistasi tulevaisuuden alumnitoimintaan liittyen. Ideat otamme mielellämme vastaan sähköpostiosoitteessa alumni@uta.fi.

Ja tietoa toiminnasta, tapahtumista ja alumnien uutisista löytyy tämän lehden lisäksi myös yliopiston nettisivuilta: http://www.uta.fi/ajankohtaista/alumni

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston viestintäpäällikkö.

Tiina Lankinen

Sukuni on kotoisin rajan takaisesta Karjalasta, ja mummoni koki kaksi rankkaa evakkomatkaa sotien aikana. Toinen niistä johti Länsi-Suomeen ja Satakuntaan taloon, jossa siirtolaisia ei otettu lämpimästi vastaan. Mummoni hankki pian perheineen uuden kotitilan Kymenlaaksosta läheltä nykyistä itärajaa ja eli siellä hyvän ja pitkän elämän, mutta satakuntalaisia kohtaan mummolleni jäi syviä epäluuloja evakkomatkan kokemusten takia.

Vein sitten aikanaan Satakunnasta kotoisin olevan poikaystäväni ensimmäistä kertaa näytille kotiin. Poikaystäväni sukujuuret huolettivat selvästi mummoani, vaikka mies muuten miellytti. Hän kyseli tarkkaan poikaystäväni vanhempien taustoja. Ja sieltä helpotus löytyi, kun selvisi, että miehen isän puolen suku oli myös kotoisin Karjalasta. Vierailun lopulla mummo istui sulhaskandidaattini viereen, laski käden polvelle ja sanoi hartaasti: ”Onneks sie et ole sentään kokonaan satakuntalainen.”

Kun tulin yksin opiskelijana Tampereelle, jotenkin oloa helpotti tieto, että en ollut ensimmäinen sukuani Pirkanmaalla. Mummoni oli evakkomatkallaan asunut täällä ja käynyt syöttämässä Tammerkosken sorsia (jotka mummon kertoman mukaan kävivät sodan aikana vähiin, koska ne joutuivat tamperelaisten keittopatoihin). Samoihin aikoihin sukumme pahasuisin nainen, Tilda-täti, ratsasti suomenhevostamman Tampereen läpi Ylöjärvelle. Liki satakiloinen Tilda miesten housuissa hajareisin suomipollen kyydissä oli näky, joka huomattiin.

Miten tietouden omista juurista voi säilyttää, vaikka muuttaa, muuttuu ja menee naimisiin satakuntalaisen kanssa? Tarinoiden muistaminen, kotiseudulla käyminen ja yhteydenpito sukulaisten kanssa ovat minulle tärkeitä asioita. Mie ja sie -kielikin on säilynyt, vaikka välillä mie kääntyy pitkäksi ”määäksi”.

Heimovihaa tai ennakkoluuloja en kaipaa, mutta ehkä heimotietoutta. Sitä, että alkaa vaistomaisesti hyräillä Kymenlaakson laulua, kun ajaa sillalla Kymijoen yli.

Kirjoittaja on Aikalaisen toimittaja.

Heikki Mäki-Kulmala

1. Vasaralla filosofoimisen alkeita en oppinut Nietzschen teoksesta Epäjumalten hämärä eli kuinka vasaralla filosofoidaan. Niitä ei liioin neuvonut kukaan muukaan filosofi, vaan asialla oli eräs kotikylilläni vaikuttanut muurari. Tapahtui näin: Olin noin viiden vuoden ikäinen, kun meidän taloamme rakennettiin. Tapasin usein norkoilla työmaalla, jämerien miesten hommat kun kiinnostivat. Mainittu muurari käytteli siellä lastansa ohella myös erikoisen mallista vasaraansa ja kysäisi sitten:

– Tiedätkös sinä, mikä tämä on.

– No vasara, vastasin.

Mutta muurari katsoi minua pitkään ja jotenkin juonikkaasti sanoen viimein:

– Kuules, Heikki-poika, emme me tiedä, mikä tämä on. Me vain tapaamme sanoa sitä vasaraksi.

Olin kuin puulla päähän lyöty! Jospa kaikki, kaikkein tutuimmatkin esineet olivatkin jotain muuta kuin mitä tavallisesti kuvittelimme! Kuinka salaperäinen maailmamme olikaan! En varmaankaan ajatellut näin täsmällisesti, minua vain huimasi ja tunsin, että jokin Outo, Kiehtova ja pikkuisen Pelottavakin oli hipaissut minua.

Kului vuosia ja satuin kuulemaan H.C.Andersenin sadun leikkikaluista, jotka heräsivät lastenkamarissa eloon, kun sen asukkaat olivat poissa tai unten mailla. Muistin silloin muurarin ja hänen vasaransa. Kului sitten vielä useampia vuosia ja opin vähitellen ymmärtämään, mitä Immanuel Kant tarkoitti salaperäisellä käsitteellään ”olio sinänsä” (das Ding an sich selbst). Muistin taas muurarin ja hänen vasaransa. Näin kävi myös silloin, kun tutustuin Spinozaan, jonka mukaan substanssilla (eli Jumalalla eli luonnolla) oli äärettömän monta attribuuttia, joista me ihmiset kykenemme tajuamaan vain kaksi, ajattelun ja ulottuvuuden…

2. On kuitenkin ihmisiä, jotka polttavat hihansa heti, kun juttu menee tuollaisille urille. He tuntuvat pelkäävän, että nämä ajatukset eksyttävät yksittäiset ihmiset tai kokonaiset yhteiskunnat sameille vesille ja upottavalle suolle. Niinpä heidän vasarallaan on lupa olla vain vasara. Ja piste. Ei mitään hämäriä nurkkia, ei varjoisia kujia, ei teitä tietymättömiin.

Usein tällaisten ihmisten pelkkä puhekin kuulostaa vasaroinnilta. Ehkä heitä tarkoittaen joku älypää muotoilikin sananlaskun: ”Kun miehellä on vasara, hän näkee maailmassa vain nauloja.” V.I. Lenin oli yksi tällainen vasaramies ja Josef Stalin toinen, vaikka hänen tyyliään voisi luonnehtia paremminkin moukaroinniksi. Nimessä Stalin kalskahtaa venäjän sana stal` eli teräs ja hänen ulkoministerinsä Molotovin nimessä paukkuu taas venäjän vasara molot.

Mutta samaan heimoon tulee laskea myös äärilibertaani Ayn Rand, joka on kehitellyt objektivismiksi kutsumansa filosofian. Se on nyt suurta huutoa Amerikoissa ja kohta varmaan myös Suomessa. Hän kirjoittaa:

Ajattelu on aina identifikaatio- ja integraatioprosessi. Ihminen havaitsee väriläiskän; integroimalla näkö- ja tuntoaistinsa antaman näytön hän oppii identifioimaan sen kiinteäksi objektiksi; hän oppii identifioimaan sen pöydäksi: hän oppii että pöytä on tehty puusta; hän oppii että puuaines koostuu soluista, että solut koostuvat molekyyleistä, että molekyylit muodostuvat atomeista. Koko tämän prosessin ajan hänen mielensä työskentelee vastaamalla yhteen ainoaan kysymykseen: Mikä tämä on? Logiikka on se väline, jolla hän voi varmentaa vastaustensa totuudellisuuden ja logiikka rakentuu sen aksiooman varaan, että olemassaolo on olemassa (existence exists). Logiikka on ristiriidattoman identifikaation taitoa.

Eli vasara on vasara, pöytä on pöytä ja atomi atomi. Kaikki on selvää, suoraa ja yksinkertaista, kun A:lla on lupa olla vain A. Rand jatkaa:

Ristiriitoja ei voi olla olemassa itse todellisuudessa. Atomi on olemassa itsekseen ja niin on myös maailmankaikkeus; kumpikaan ei voi olla ristiriidassa oman identtisyytensä eikä myöskään kokonaisuuden kanssa. Mikään ihmisen muotoilema käsite ei voi olla pätevä, jos se on ristiriidassa hänen tietämyksensä kokonaisuuden kanssa. Ristiriitoihin sotkeutunut kadottaa oman tietoisen mielensä ja karkottaa itsensä todellisuuden maaperältä.   

Sanotaan, että Lenin ja Stalin olivat kollektivistisen ideologian moukarimiehiä, kun taas Rand halusi vasaroida kalloomme äärimmäisen individualismin sanomaa. Mutta oireellista kyllä, kaikki kolme vakuuttivat ja alleviivasivat, että maailma oli olemassa objektiivisesti, ihmisen tajunnasta riippumatta – sekä ennen kaikkea: kun ihmiset näkivät todellisuuden oikein, näkivät he sen täysin samalla tapaa.

Eli mitä eroa sitten on Leninin tai Stalinin kollektivismilla ja Randin individualistisella ”objektivismilla”. Sanoihan jo Henry Ford aikoinaan: ”Asiakkaani voivat valita minkä värisen auton tahansa, kunhan se vain on musta.”

3. Varmaa myös on, että koko mainittu kolmikko olisi tuominnut jyrkästi tuon kotikyläni muurarin. Stalinin maassa hänet olisi voitu toimittaa GULAG:n ankeille maille ja Randin romaanissa hän olisi ruhjoutunut hengiltä jossain suuronnettomuudessa. Heille hän olisi ollut likaläiskä, loinen, mystikko ja ihmismielen tuholainen.

Mutta minä muistelen häntä aina lämpimin ajatuksin.

Tuotemerkkejä on viime vuosina alettu kutsua nimellä brändi. Englannin kielen polttomerkitsemistä tarkoittama brand on ristiriidassa sen kanssa, että nykybrändejä muokataan alati vaihtuvien muotien mukaan. Polttomerkin pitäisi olla ikuinen.

Tutkija Katja Valaskivi kertoi Aikalaisessa 8/2013 siitä, miten maabrändien muokkaus johtaa päinvastaisista tavoitteistaan huolimatta samanlaistumiseen. Kaikki outo ja omintakeinen riisutaan pois, koska se ei ole riittävän myyvää.

Brändi-puuhastelun voi hyväksyä yhdeksi mainonnan muodoksi, jos myyjä ja ostaja tunnustavat samat pelisäännöt. Rautanauloja ja salaojaputkia ostettaessa tuotemerkillä on erilainen tarkoitus kuin huulipunaa tai korvakoruja ostettaessa.

Ihmisen polttomerkitseminen se vasta outoa puuhaa on. Sen voi ymmärtää, että nuoret toimittajat rakentavat itsestään tuotekuvaa selvitäkseen pätkätyökierteestä. Paljon vaikeampi on käsittää sitä, että vakiintuneessa asemassa oleva ammattilainen alkaa kesken parhaan työikänsä rakentaa itsestään tuotemerkkiä. Niin näyttää käyneen Helsingin Sanomien Saska Saarikoskelle, joka puhuu toimittajan brändäämisen puolesta Suomen Lehdistön numerossa 3/2013.

Ei ole tavatonta, että työnhakija kehuu itseään saadakseen työpaikan. Mutta jos vakituinen työntekijä alkaa tehdä itsestään markkinatuotetta, ei tavoitteena ole enää hyvä työnjälki vaan joku muu syy. Toimittajien tapauksessa se voi tarkoittaa politiikkaan pyrkimistä.

Suomi on pullollaan toimittajia, joiden itsetunto ei mahdu oman työpaikan seinien sisään. Ehkä brändinrakentaminen on hyvä syötti, joka ohjaa heidät jollakin tavalla työntekoa muistuttavaan tilaan.

Englannin kielen brand-sanasta voitaisiin nostaa esiin myös sen vähemmän tunnettu merkitys, joka tarkoittaa häpeän merkkiä. The brand of Cain eli Kainin merkki tulee Raamatun tarinasta, jossa Kain sai Jumalalta häpeän merkin sen jälkeen, kun hän oli tappanut veljensä Abelin.

Häpeää tuskin ymmärretään tuntea siinä maailmassa, jossa ihminen on ihmiselle pelkkä brändi.

Jonne Renvall

Isoäidilläni oli ilmapuntari. Siinä oli kultainen mittari, jonka toisessa päässä luki ”sadetta” ja toisessa ”kaunista”.

Yle uutisoi 22.5.2013, että Aalto-yliopisto kehittää mittaristoa, jonka avulla voi sanoa, ”mikä on hyvää taidetta ja mikä ei ole taidetta ollenkaan”. Tämä mittari ottaa huomioon mm. ”alkuidean ja sen toteutuksen onnistumisen, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, vaikuttavuuden sekä teoksen herättämän huomion, eritoten kansainväliset palkinnot”.

Leikitään ajatuksella, että joku ihminen väsää spontaanin möykyn. Tämä möykky lähtee hänestä itsestään ja siitä mitä hän on kokenut, nähnyt, syönyt, juonut, puhunut ja hengittänyt. Ja kun tämä möykky on saatu aikaiseksi, on se jo olemassa, eikä sille voi enää mitään. Sen voi tuhota, mutta sen on jo joku nähnyt, vähintäänkin möykyn tekijä itse. Jos sen joku tuhoaa, meinaa se sitä että se on tehnyt edes jonkinlaisen vaikutuksen.

Sitten tulee mittari. Mittari katsoo onko möykyssä alkuideaa (on) ja onko se onnistunut (ehkä on, ehkä ei), onko möykyllä kytköksiä yhteiskuntaan (miksei sillä olisi?), onko sillä vaikuttavuutta (kehen tai mihin?). Vaikuttavuuden pohdinta on näistä mielenkiintoisin: sekä ihailu (hyvä taide?) että puistatus (huono taide?) ja kaikki siltä väliltä ovat vaikutuksia. Pohdinta menee kivasti solmuun ja palaa siihen, että ”kauneus on katsojan silmässä”.

Sitten tullaan oudoimpaan kysymykseen: Herättääkö möykky huomiota ja saako se kansainvälistä tunnustusta? Mitä väliä sillä on herättääkö vai ei; möykkyhän on olemassa eikä kukaan voi sille mitään. Möykyn tekijää huomio ehkä kiinnostaa, muttei möykkyä.

Jos Aalto-yliopiston mittari mittaa mikä on hyvää taidetta, niin siinä tapauksessa tekee mieli olla, vaikka ihan protestiksi, sen huonon taiteen puolella. Mitä ikinä se onkaan.

Kirjoittaja on Aikalaisen valokuvaaja, joka myös piirtää välillä jotain lehteen.

Maria Mäkelä

Kirjakohuja on kahdenlaisia, niitä joissa kirja on kiinnostavampi kuin kohu ja niitä joissa kohu on kiinnostavampi kuin kirja. Ensinmainitusta esimerkki: Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies. Toisesta: E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogia. Rajalan teokseen on Pirkanmaan kirjastossa nyt 700 varausta. Fifty Shadesia on myyty nopeammin kuin Harry Potteria. Molemmat ovat saaneet veljen nousemaan veljeä ja vallankin sisaren sisarta vastaan.

Suosikkilauseeni Rajalan teoksessa – joka on siis huikean subjektiivinen muistelma suhteesta Katri Helenaan – kuuluu näin: ”Nyt on huomattava, että Panu ei ole täällä mitenkään yleisesti hyväksytty tyyppi”. Niimpä, sanoi nettikeskustelija. Lavatähti ja kirjamies on saanut julkisuutta, koska paljastaa että Katri Helena otti automaattikirjoituksella vastaan viestejä edesmenneeltä puolisoltaan Timo Kalaojalta ja että hän uskoi myös ufojen olemassaoloon. Ja metareaktiona – koska kohut ovat useimmiten juuri reaktioita reaktioihin – tulee kansallinen tuohtumus siitä, että rakastetun viihdetaiteilijan sielunelämällä rahastetaan ja ratsastetaan.

Meitä kertomuksen muodon tutkijoita syytetään usein formalismista, joka ei tunnusta tekstin ideologisia kytkentöjä. Emme erota hyvää pahasta, jos teksti on hienosti rakennettu. Kirjoitankin nyt, että Rajalan (joka muuten Katri Helenan kanssa ollessaan hoiti teatterin ja draaman tutkimuksen professuuria Tampereella) teos on mainio romaani: se kertoo kolmannessa persoonassa ja preesensmuodossa ennen kaikkea ”kirjamiehestä” itsestään. Se sekoittaa kokijan, kertojan, viihdelehdistön ja moralisoivan kansan ääniä: ”Millaisen kansallisen vastuun hän on puolihuolimattomasti harteilleen vieräyttänyt [...] Onko oikea mies meidän Katrille?” Alaotsikko on ”Rakkaustarina”. Se sietää laittaa painaviin lainausmerkkeihin.

Viime vuoden kesällä puhelin pärisi, kun toimittajat innostuivat Fifty Shades -ilmiöstä. Tämä Twilight-teiniromanssien fanifiktiolaajennuksista syntynyt romanttis-pornografinen kirjasarja jatkaa sekä Harlekiini-pokkarien että Markiisi de Saden perintöä. Tässäkin kerronta on preesensissä: neitseellinen kirjallisuudenopiskelijatyttö raportoi hämmentyneenä tuntemuksiaan on-line, kun rikas ja salskea mutta sekopäinen partneri pakottaa sadomasokistisiin leikkeihin. Nettiseksin tunnustava ja hetkeen sidottu tyylilaji on tuotu romaaniin, ja narratologin mielestä jälki on rumaa. Sen sijaan kirjasarjasta kirvonnut keskustelu naisten fantasioista ja feminismin tilasta on lukemisen arvoista.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori.

Keskustelua

Aikalainen (9/2013) uutisoi yliopistomme hallituksen päätöksestä, jonka mukaan logopedian tutkinto-ohjelmaan ei ensi vuonnakaan oteta uusia opiskelijoita. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutusvastuusta huolimatta jo kolmas vuosikurssi jätetään Tampereella kouluttamatta. Päätöksen perusteluiksi on tällä kertaa esitetty puheterapeuttipulaa, syksyllä starttaavaa rakenteellisen kehittämisen jatkokierrosta sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen uudistuksia.

Olisi erikoista, mikäli puheterapeuttipula helpottaisi sillä, että 30 puheterapeuttia jätetään kouluttamatta. Lisäksi olisi hyvin kummallista, mikäli Tampereen yliopiston vallassa olisivat valtakunnallisen korkeakoulupolitiikan linjaukset. Ajatus siitä, että logopediakoulutusta voitaisiin siirtää ammattikorkeakouluihin sillä perusteella, että ”potilastyöhön sopivista puheterapeuteista on kova tarve koko maassa” (Aikalainen, 9/2013), näyttää pohjautuvan virheelliselle oletukselle koulutuksen sisällöistä: kuten valtaosa lääkäreistäkin, myös yliopistokoulutuksen suorittaneet puheterapeutit valmistuvat nimenomaan asiakas-/potilastyöhön. Koulutusuudistuksen käyttö päätöksen perusteena on kyseenalainen myös siksi, että minkäänlaista dokumentaatiota koulutusuudistukseen sisältyvästä logopedian työnjaon muuttamisesta ei pyynnöistä huolimatta ole esitetty.

On inhimillistä, että työnkuvaa tarkemmin tuntematon henkilö rinnastaa ammattinimikkeen pohjalta koulutusohjelmastamme valmistuneet puheterapeutti-nimikettä käyttävät asiantuntijat muihin terapeutti-nimikettä käyttäviin ammattilaisiin. Yliopistokoulutuksesta vastaavien henkilöiden toivoisi ottavan asioista perusteellisemmin selvää, jotta päätökset voitaisiin perustaa faktatietoon. Sosiaali- ja terveydenhuollon akateemisten erityisasiantuntijoiden koulutusta säätelevät useat lait ja asetukset, joiden pohjalta koulutuksen sisällöt ja koulutusvastuuta kantavat yliopistot on määritelty.

Jotta päätöksen perustaksi esitetyt kuvaelmat valtakunnallisen korkeakoulupolitiikan uudistuvista linjauksista voitaisiin ylipäätään toteuttaa, täytyisi avata useita puheterapeuttienkin työtä ja koulutusta sääteleviä asetuksia. Lisäksi, mikäli näitä asetuksia edes lähdettäisiin muuttamaan, olisi oletettu muutostyö hyvin hidasta. Jos kuitenkin akateemisten erityisasiantuntijoiden koulutusta todella suunnitellaan siirrettäväksi ammattikorkeakouluihin, olisi syytä esittää myös ehdotus siitä, millaiseksi koko sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän on ajateltu muuttuvan: Millaista tällaisessa visiossa on amk-tutkinnon pohjalta ”potilastyötä tekevän” lääkärin, puheterapeutin tai psykologin työn ajateltu olevan?

Logopediakoulutus on noussut kohtuuttoman suureksi kiistakapulaksi. Siksi ihmetyttääkin, että näin erikoisten perusteiden nojalla ohitetaan edellisen hallituksen asettaman ja vararehtori Harri Melinin johdolla kokoontuneen työryhmän lopputulos jatkaa logopedian koulutusta Tampereen yliopistossa.

Hanna Elo
FM, puheterapeutti, tohtorikoulutettava

Julia Johansson

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn toimisto virittäytyi toukokuun lopussa hieman erilaisiin kesätunnelmiin: Kauppakatu kymppi Tamyn tyyssijana on tullut tiensä päähän, ja pakattavana oli muistoja kuudelta vuosikymmeneltä. Ravintola Yo-talon ja Tiiliholvin toimintaan muutto ei kuitenkaan vaikuta.

Tampereen kauneimmaksi kutsutun rakennuksen kohtalo on herättänyt tunteita ja keskustelua. Päätöstä ei tehty kevyesti, vaan asiaa on pohdittu useammankin hallituksen voimin. Uudet tilat päätettiin ostaa Pienteollisuustalosta viime vuonna. Kun vanhat tapahtumajulisteet ja taulut otettiin alas seiniltä, kävi selväksi, että ratkaisu tuli tarpeeseen: huonokuntoinen rakennus on kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Erilaiset ämpärit ovat kuuluneet sisustukseen jo pidemmän aikaa. Uudet tilat ovat sijainniltaan paremmat, jolloin sihteerien työaikaa ei kulu siirtymiseen yliopistolle ja takaisin. Toivommekin muuton myötä yliopiston ja Tamyn välisen yhteistyön tiivistyvän. Muutto tuo ylioppilaskunnan palveluja paremmin jäsenistön käyttöön, sillä uuteen toimistoon on suunniteltu tilaa, jossa opiskelijat voivat tehdä työtä, tavata toisiaan ja juoda kahvia.

Perinteikkäälle rakennukselle ei heitetä täysiä hyvästejä, sillä tavoitteena on säilyttää Kauppakadun toinen kerros monipuolisen opiskelijakulttuurin maamerkkinä. Ratkaisevaa on remontin hinta. Nykyinen toimisto sai kunnioittavat jäähyväiset huhtikuussa ylioppilaskunnan vappuviikon avausjuhlilla. Silloin julkaistiin Tamyn historiateos juhlistamaan kuluneen 85 vuoden edunvalvonnallisia kärkiä ja tapahtumakulttuurin värikästä kirjoa – ja tietysti Yo-taloa. Juhlassa puheen menneisyydelle piti vuoden 1967 puheenjohtaja Pertti Paltila, jonka toimikautena Tamyn toimisto muutti Kauppakadulle. Tulevaisuudesta puhui kuluvan muuttovuoden puheenjohtaja Jari Järvenpää.

Viimeisten muuttolaatikoiden täyttyessä palasin hetkeen, jolloin noudin yleistoimistosta ensimmäisen opiskelijakorttini. Tunnelma muuttui varsin haikeaksi. On kuitenkin tullut aika katsoa rohkeasti eteenpäin. Siispä kiitoksia kaikesta Kauppakatu 10, ja lämpimästi tervetuloa kahville uusiin tiloihin!

Kirjoittaja on Tamyn hallituksen jäsen.

Riikka Venetjoki

Ihmiskunta ei polveudukaan apinoista. Teoksessaan Maailmanlopun ravintola Douglas Adams kertoo, kuinka nykyihmisen esi-isät saapuivat tänne kaukaiselta Golgafrinchamin planeetalta kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Golgafrinchamin väestö halusi hankkiutua eroon hyödyttömimmästä kolmanneksestaan. Niinpä eräs runoilija kehitti tarinan uhkaavasta tuhosta, jonka takia planeetta oli välittömästi evakuoitava. A-alukseen päätettiin sijoittaa kaikki älykkäät, kuten kuuluisat johtajat ja tiedemiehet sekä suuret taiteilijat. C-alukseen astuisivat kaikki ne, jotka tekivät varsinaista työtä ja saivat jotain aikaan. B-alukseen nousivat kaikki tähän väliin jäävät.

Ensimmäisenä lähti matkaan B-alus mukanaan miljoonittain liikkeenjohdon konsultteja, hiusmuotoilijoita, dokumenttielokuvantekijöitä, henkilöstöpäälliköitä, markkinoinnin ammattilaisia, puhelinsanitoijia, vakuutusasiamiehiä, tiedottajia, turvallisuusmiehiä ja muita sellaisia, jotka voisivat varmistaa, että määränpäässä A- ja C-alusten väkeä olisivat vastassa muun muassa hyvä tukanleikkuu ja puhtaat puhelimet.

Viisi vuotta myöhemmin B-alus törmäsi suohon eräällä merkityksettömällä planeetalla Linnunradan perimmäisessä kolkassa. Suosta selvinneet matkustajat alkoivat pian rakentaa sivilisaatiota pitämällä päivittäisiä järjestäytyneitä kokouksia. Tellusta aiemmin asuttaneet alkuihmiset puolestaan masentuivat golgafrinchamilaisten seurasta niin, että kuolivat hiljalleen sukupuuttoon.

Sama planeetta, kaksi miljoonaa vuotta myöhemmin. Länsimaista yhteiskuntaa pystyssä pitävä halpa käyttöenergia ehtyy, potentiaalisten ja toteutuneiden ympäristökatastrofien lista kasvaa ja ihmisten eriarvoisuus ja riidanhalu lisääntyvät. Kuuluisa fyysikko Stephen Hawking on sitä mieltä, että seuraava vuosituhat koituu ihmiskunnan kohtaloksi, ellemme lähde evakkoon jollekin toiselle elinkelpoiselle planeetalle – jollaista ei hyvästä yrityksestä huolimatta ole kyllä vielä löydetty.

Jos evakkoplaneetta kuitenkin onnistutaan paikallistamaan, keitä lastataan niihin aluksiin, joiden kurssi vie oikeasti perille?

Varmaankin heitä, jotka oikeasti pystyvät ratkaisemaan planeetan kokoisia ongelmia.

Onko yliopistoilla tässä mielikuvituksellisessa tilanteessa varaa olla taistelematta ihmiskunnan selviytymisen puolesta? Näitä päätöksiä tehdään yliopistojen strategioissa, joiden tarkoituksena tuntuu joskus olevan enemmänkin yliopistojen selviytymisen varmistaminen. Toivon kovasti, että meitä ei marssiteta siihen B-alukseen, jonka kyljessä lukee: ”Häpeä jää.”

Kirjoittaja on tiedottaja ja tänä vuonna valmistunut hypermedian maisteri.

Pentti Peltoniemi

5. kesäkuuta 2013, viisi yli puoli kolme iltapäivällä, Radio Suomen Ajantasa-ohjelman innokas reportteri raportoi Helsingin olympiastadionilta suuren uutisen: stadionilla järjestetään merkittävä jalkapallo-ottelu elokuun alussa. Harjoitusottelussa vastakkain on kaksi brittijoukkuetta. Ja vaikka kyse on harjoitusottelusta, niin se ei voi olla mikä tahansa ottelu, koska siitä viikon kuluttua alkaa varsinainen liiga.

Kuka ottelun järjestää? Sitä reportteri ei kertonut? Sen sijaan hän siteerasi urheiluliikemiestä useampaan kertaan. Nyt kuultiin, että liikemieheen itseensä oli oltu yhteydessä alkuvuodesta. Kuka oli ottanut yhteyttä? Sitä reportteri ei kertonut. Ehkä ei ollut kysynytkään?  Halvimmat lippuhinnat ovat 29 euroa ja niitä on paljon. Lipunmyynti alkaa maanantaiaamuna kello yhdeksän.

Sitten tuli PR-kratialle tärkeä tieto: YLE välittää ottelun tv-signaalin ehkä sataan maahan ja kaiken lisäksi vielä ”vapailla kanavilla”, jolloin se on kaikkien suomalaisten nähtävillä. Kahden ulkomaalaisjoukkueen harjoitusottelu kaikkein nähtävillä!

Tämä on puhtaimmillaan sitä kaupallistunutta journalismia, josta Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru kirjoittaa pamfletissaan Mielikuvademokratia (Into &Työväen Sivistysliitto TSL). Kiuru tukeutuu kirjassaan laajaan lähdeaineistoon ja lukuisiin keskusteluihin muun muassa yliopistotutkijoiden kanssa. Kiuru on huolestunut myös Yleisradion kaupallistumisesta. Viikko pamfletin ilmestymisen jälkeen tuli jälleen uusi konkreettinen näyttö: jalkapallo-ottelu. Se oli tärkeä uutisoitava urheiluliikemiehelle, jonka uutterat ponnistelut harjoitusottelun markkinoinniksi saivat merkittävää tukea Yleltä.

Helsingin Sanomat myöhästyi tässä ”uutiskisassa”, joskin se oli jo aiemmin tiennyt kertoa, että Sanoma-konsernin kanssa jäähallia omistava urheiluliikemies oli tuollaista ottelua puuhaamassa. HS kertoi myös ottelun organisoivan yhtiön nimen. Sen hallituksen puheenjohtaja on liikemies. Liikemiehen pojallekin on annettu tärkeä tehtävä hankkeessa. Edellinen tärkeä tehtävä oli toisen puolivirallisen tv-yhtiön kanavalla.

Ylen markkinointi-isku kesti noin 3 minuuttia 42 sekuntia. Ylen tv-kanavien markkinointi tuli perässä.

”Ei ole röyhkeydellä määrää” -lause oli tarkoitettu Sakari Kiurun kirjaa esittelevän jutun otsikoksi. Olkoon se nyt tuossa välissä erottamassa markkinavallan asemaa kansanvaltaisen maan kansallisessa Yleisradioyhtiössä.

Valistus

Kiuru piirtää kirjassaan kuvan, jossa valistajat – sivistäjät ja journalismi – mahtuvat samaan kuvaan. Kirjan tärkeä viesti on, että elleivät vapaa kansansivistystyö ja journalismi kestä, ryhdistäydy ja ala tehdä työtä, joka niille kuuluu, niin myös kansanvalta, demokratia, on hukassa. Hukuttajana on kaikkialta esiin työntyvä kaupallisuus. Markkinat tarvitsevat mielikuvia, brändäystä ja unelmahöttöä.

Tuota kaikkea tarjoavat myös pinnallistuneet valistajat. Yhteiskunnallisesti sivistyneenä optimistina Kiuru ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan, vaan luottaa, että ”lobbareiden” ja ”suhdetoimitsijoiden” – noiden elinkeinoelämän PR-kratian –  liika valta kyetään karsimaan. PR-kratian sisar on infokratia, missä liikutaan journalismin vallassa.

Yksipuolisuuden sijasta Kiuru asettaa tavoitteeksi monipuolisuuden, jolloin ”journalismi tekee ison palveluksen kansansivistystyölle, jonka jakama faktatieto on tuiki tarpeen tänä päivänä”. Yksilöidympiä esimerkkejä ei kaivata, kun Kiuru jatkaa, että nyt ”henkilöille maalattu julkisuuskuva on usein tärkeämpi kuin ne asiat ja tavoitteet, joita heidän pitäisi toiminnallaan ajaa ja edistää.” Hänen mukaansa markkinavoimat ovat umpikujassa, mutta jopa vasemmistolaiset asiantuntijat varovat ”suoraan puhumasta kapitalismin eli järjestelmän kriisistä.” Hän kannustaa reaalidemokratian edistämiseen:

”Se olisi vastakohta kansanvallalle vieraalle ja markkinointia myötäilevälle poliittistaloudelliselle suunnalle, joka tarkoittaa liikeyritystoiminnasta poliittiseen kilvoitteluun omaksuttua suostuttelua ja manipulointia.”

Pamfletti on painava puheenvuoro journalismin ja vapaan kansansivistystyön merkityksestä demokratialle. Tietoa tarvitaan, jotta voidaan keskustella, väittää vastaan ja tehdä kompromisseja; Marxin ja Hegelin hengessä: teesi, antiteesi ja hypoteesi. Siitä on kaukana edellisen oikeistohallituksen opetusministerin selonteko, joka ei Kiurun mukaan ”ilmeisesti erota valtion sivistyshallintoa liiketoiminnasta”.

Hannele Palukka

Olen laatinut koko kevään tutkimussuunnitelmaa Tekesin ”Innovaatiot sosiaali- ja terveyspalveluissa” -ohjelman tutkimushakuun. Samaan aikaan minulla on ollut iltalukemisena Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittama surkuhupaisan mainio selvitys siitä, miten valtiosta tehdään tyhmä ja kyvytön. Nyt kun rahoitushakemus on lähetetty rahoittajalle, on hyvä pohtia, mihin tulinkaan ryhtyneeksi.

Valmistelin tutkimussuunnitelmaa päämääränä toteuttaa Tekesin rahoituksella tutkimusta, joka on elinkeinoelämän kanssa verkottunutta ja jossa kehitetään osaamista ja ratkaisuja elinkeinoelämän tunnistettuihin tarpeisiin. Mitä tämä tarkoittaa tutkijan kannalta? Se ohjaa tutkijan tekemiä valintoja tutkimuskysymyksen valinnasta aineistonkeruuseen, sen analyysiin ja tulkintaan. Ennen kaikkea, se ohjaa tutkijaa tuottamaan tutkimusaineistosta tuloksia, jotka tähtäävät niiden liiketaloudelliseen hyödyntämiseen.

Kuuselan ja Ylösen ”Konsulttidemokratia” (Gaudeamus 2013) ohjaa minua esittämään lisää tulkintoja siitä, mihin olen ryhtynyt laatiessani tutkimussuunnitelmaa Tekesille. Minut on taitavasti ohjattu muutosagenttina toteuttamaan rakennemuutosta, jonka tavoitteena on tuhota vanha. Kuusela ja Ylönen tuovat esille, miten vanhan tuhoaminen verhotaan voimaantumiseen, innovaatioihin ja muihin myönteisiin käsitteisiin. Minut on tutkijana valjastettu lainsäädäntöön, viranomaissääntelyyn, politiikkaan sekä organisatorisiin rakenteisiin ja toimintamalleihin liittyvien uudistuksien muutosagentiksi.

Miksi olen mukana tukemassa uudistuksia, joilla voidaan lisätä joidenkin ryhmien resursseja ja auktoriteettia ja vähentää niitä toisilta? Miksi olen mukana muutoksessa, jonka tavoitteena on nakertaa edustuksellista demokratiaa? Olen mukana, koska joudun itse työllistämään itseni ja kollegani, koska yliopisto ei sitä tee. Olen mukana muutoksessa, koska olen joutunut jäämään yliopistolle tutkijaksi eikä paluuta työmarkkinoille enää ole.

Pätkätutkijana minun pitää pystyä muiden kaltaisteni kanssa ketterästi operoimaan tilanteessa, jossa maamme hallitus yliopiston työpaikkoja vähentävän yliopistouudistuksen jatkoksi valmistelee valtion tutkimuslaitoksia ja niiden rahoitusta koskevaa uudistusta, jolla pyritään leikkaamaan tutkimuslaitosten vuosittaisesta rahoituksesta yhteensä 150 miljoonaa euroa eli lähes puolet, Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta 20 miljoonaa sekä Tekesin innovaatiorahoituksesta 60 miljoonaa.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori.

Reetta Isomäki

Ilmapiirin muutos. Vihapuhe. Ennakkoluulot. Nämä ovat asioita, joita media syöttää meille päivittäin. Maailma muuttuu, tai kuten itse asian näen, jossain määrin jopa taantuu. Monet meistä ovat pohtineet, mistä tämä johtuu. Globalisaatio kiihtyy, mutta samalla nationalismi nousee eri maissa. Ristiriita on ilmeinen, mutta myös jossain määrin ymmärrettävä. Muutoksia on vaikea hyväksyä, etenkin jos niitä ei kunnolla ymmärrä.

Mitä voimme sitten asialle tehdä? Yksittäisen ihmisen on vaikea muuttaa muita kuin omia asenteitaan. Mutta tuleviin sukupolviin voimme vielä vaikuttaa. Siksi onkin suorastaan hämmentävää, että oppikirjat ovat jääneet jonnekin menneisyyteen. Eeva Rinteen haastattelu tässä lehdessä herättelee pohtimaan asiaa, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennyt. On vaikea kasvattaa suvaitsevia aikuisia, jos oppikirjojen taso on tämänkaltainen. Lapset ovat alttiita vaikutteille ja imevät itseensä sen, mitä heille opetetaan. Hyvä kasvatus on ensiarvoisen tärkeää, myös koulujen antama kasvatus.

On hienoa, että peruskoulutuksemme on maailman mittapuulla korkealla tasolla. Se on meille suomalaisille ollut ylpeydenaihe jo pitkään, ja ihan syystä. Toivoisin kovasti, että myös oppikirjojen taso olisi tulevaisuudessa sellainen asia, josta voisimme olla ylpeitä. Ei tämän kovin hankala asia luulisi olevan, ja onhan se hieman koomista, jos maantiedon oppikirja on vuodelta 2001. Vuonna 2013. Säästötoimet purevat peruskoulutukseen siinä missä muuhunkin verovaroin kustannettuun toimintaan. Tämä ei kuitenkaan liene sellainen asia, mistä tulevaisuutta ajatellen kannattaisi säästää.

Toivoa sopii, että tämä asia herättää edes murto-osan siitä keskustelusta, jota on käyty suvivirren säilyttämisestä kevätjuhlassa.

Kirjoittaja on Aikalaisen toimitusharjoittelija.