Maria Mäkelä

Yrityksissäni tavoitella ”aitoa tieteidenvälisyyttä” olen törmännyt käsitteeseen emotionologia. Sillä tarkoitetaan tietyssä ajassa ja paikassa hallitsevaa kollektiivista tunnekäsitteistöä, eli kulttuurisesti saatavilla olevia tapoja ilmaista ja kuvata omia ja muiden tunteita. Mainio käsite, vallankin kun se selittää Mikael Jungner -pakkomielteeni.

Joistain ihmisistä valikoituu yhteisössään muuttuvan tunnepuheen apostoleita, ja nykyään rooli voi langeta yhtä hyvin poliitikolle (kokoomuslaiset – fantastista), urheilijalle (Mika Myllylä) viihdetaiteilijalle (Marco Bjurström), fiktiiviselle hahmolle (Karim Z. Yskowicz) kuin talouselämän vaikuttajalle (Jari Sarasvuo).  Tehtävä on vaikea, koska kokemukselliset kehyksemme – hieno ”aidosti tieteidenvälinen” termi muuten – haluavat pysyä samana. Mieli, ja etenkin kollektiivinen mieli, on ekonominen eikä muutu kuin pakon edessä.

Jungner on minun silmissäni kehystenkaataja, uusi suomalainen mies. Olen nähnyt hänen hellän videotribuuttinsa vaimolleen Marialle, ja minusta kaikille vaimoille pitäisi tehdä sellainen. Erovideota en ole nähnyt, mutta jo pelkkä ”erovideo”-käsite ilahduttaa.

Jiri Nieminen on kirjoittanut politiikasta.fi-sivustolla Jungnerista ”affektiivisen käänteen ja länsimaisen miehen lihaspanssarin avautumisen” eksemplum-hahmona, joka ei kuitenkaan onnistunut saamaan puolelleen työväen miesrintamaa. Niemisen mukaan jungnerilainen tunneavautuminen sallitaan vain ylemmässä keskiluokassa.

Tuttu filosofimies väittää, että suomalaisena miehenä olemisen köyhä ja kapea emotionologia vaihtelee paikkakunnittain. Tampereella on kulttuurisesti saatavilla miestyyppi, joka on samaan aikaan lehmämäisen lempeä ja äijämäisen riuska.  Kuhmossa ei tällainen yhdistelmä vetele ollenkaan. Vaikka luulen kyllä, että somelainen Jungner saisi turpaansa Rauhaniemen kansankylpylässä.

Ei niin, etteikö tunteista puhuttaisi koko ajan, joka puolella yhä enemmän ja enemmän. Amerikkalaiset tosi-tv-formaatit perustuvat tunnetiloihin (Bridezillas – anyone?). Viihdeuutiset uutisoivat tunteista: ”Hiuksensa leikannut Charlize Theron: Vapauttavin tunne ikinä” (MTV3.fi). ”Frederik raivostui valeprofiilista: Olen todella vihainen!” (Iltalehti.fi).

Jungnerin ihmissuhdekollaasit ja aidontuntuiset pohdinnat omasta kuolemasta tai oman yksityisen ja julkisen minän suhteesta tuovat hapekkaan tuulahduksen tähän omituisten tunneuutisten tukahduttavaan ilmastoon. Kirjallisuudentutkija kun ajattelee, että kieli saattaa edeltää tunnetta, ja käsite miestä.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori.

Alumnin asialla: Matti Parjanen

Hyvä veli -verkostoon pääseminen on mukavaa, mutta siellä pysyminen usein ei-mukavaa. Jos presidentti Kekkonen aloitti kirjeensä sanoilla ”Hyvä veli”, oli tulevaisuus taattu. Hyvä veli -verkoston määritelmä lepää katsojan silmässä. Verkoston voivat muodostaa niin Martta-kerhon aviomiehet kuin konepistooleja käyttävät mafiosotkin.

Eräs tuttavuusverkoston mittari voi olla kättely. Usein halataan päälle tai amerikkalaisittain lyödään vasemmalla kädellä olkapäälle. Tai suomalaisittain oikaistaan vielä veljen kravattiakin. Katsotaanpa, miten yllättävän läheisiä suhteita meille yliopistolaisille voikaan syntyä. Otan itseni esimerkiksi.

Olen Hitleristä vain kolmen kättelyn päässä: Paavo Koli – Mannerheim – Hitler. Siitä on vain yksi kosketus lisää Mussoliniin ja Mengeleen. Muttei valitettavasti Jesse Owensiin. Ruotsin kuningas on vielä lähempänä, vain Pekka Paavola on välissä. Yhtä läheinen olen paavi Johannes Paavali II:n kanssa. Syynä ystävyyteni renessanssiruhtinas, ministeri Jaakko Nummisen kanssa, joka luovutti paaville latinankielisen Kalevalan. Entinen rehtori Reino Erma johdatti minut Paasikiven kautta suhteeseen toveri Staliniin. Vielä nopeampi ja verisempi yhteys Staliniin, Otto Wille Kuusiseen ja kymmeniin teloitettuihin syntyi heidät pettäneen Arvo Poika Tuomisen kautta.

En mielelläni olisi missään väleissä Romanin hirmuhallitsija Ceausescuun. Mutta pakko olla, kun ministeri Heikki Koski, kansleri emer., joutui Etykissä hänet noutamaan lentokentältä. Julmurin kädenpuristus oli tunnetusti kuin limaa sukassa. Ylioppilaiden urheilukongressiin Kuubaan keskelle melkein syttynyttä kolmatta maailmansotaa ehti Johan von Bonsdorff vuonna 1962. Sattumalta hän pääsi uimaan, kättelemään ja juttelemaan kuolemattoman Fidel Castron kanssa. Itse olin varasijalla lähtemään tuohon kongressiin. Nyt täytyy vain tyytyä välillämme yhteen alavitoseen. Netissä tuosta yhteisuinnista todisteena on valokuva, josta olisi tuolloin maksettu nykyrahassa 90 000 euroa.

Olen kahden käsipäivän etäisyydellä Venäjän viimeisestä keisarista Nikolai II:sta ja myös naistenmies Rasputinista. Isoisäni asui Viipurissa samassa talossa vallankumousta paenneen keisarinnan hovineidon Anna Virubovan kanssa. Tämä oli esitellyt hoville ystävänsä Rasputinin. Samaan lajiryhmään kuuluu suhteeni amerikkalaiseen professoriin, jonka kanssa olemme poltelleet paksua sikaria yliopistokampuksella. Hän oli päässyt kerran kättelemään Bill Clintonia tämän vaalikampanjassa. Joten olen vain parin sikarinpätkän päässä Monica Lewinskystä.

Maailma on siis kovin pieni, jos sen vain oikein määrittelee.

Kirjoittaja on kamarineuvos ja yliopiston alumni.

Taru Kokkonen

Televisiosta on jo pitkään voinut katsella kotimaisia tosi-tv-sarjoja, joissa seurataan eri alojen edustajia työssään. Katsojat ovat päässeet kurkistamaan ainakin poliisien, pelastajien, matkaoppaiden, tullityöntekijöiden ja lääkäreiden arkiseen aherrukseen. Nyt näiden tv-sarjojen pohjalta on alkanut kehittyä uusi tosi-tv-formaatti: sarjat, jotka kertovat eri aloille kouluttautumisesta.

Esimerkiksi vuoden alussa alkaneessa Ypäjä-sarjassa katsojat ovat voineet seurata hevosalan oppilaitoksessa opiskelevien arkea. Kandit-sarjassa puolestaan kuvataan viittä nuorta lääketieteen kandidaattia yhden kesän ajan ja jännitetään heidän selviytymistään ensi kertaa oman alan töissä. Keväämmällä on lisäksi alkamassa Poliisikokelaat-sarja, jossa tutustutaan poliisikoulutuksen eri vaiheisiin poliisikokelaiden matkassa.

Tampereen yliopisto on Suomen suosituimpia yliopistoja, ja hakijoita on riittänyt. Jotta yliopisto säilyttäisi suosionsa jatkossakin, on markkinointiin ja positiiviseen näkyvyyteen satsattava. Ainakin Poliisiammattikorkeakoulusta ja Pelastusopistosta on kerrottu, että poliiseista ja palomiehistä kertovat tosi-tv-sarjat ovat lisänneet aloille hakevien määrää. Tähän markkinointi-ideaan tulisi myös Tampereen yliopiston tarttua!

Tampereen yliopistosta kertova realitysarja voisi vastata moniin tulevaa opiskelupaikkaa miettivän nuoren kysymyksiin, joihin ei yliopiston verkkosivuilta tai hakuoppaasta löydy vastausta.  Tänä päivänä ammatin ja opiskelupaikan valintaan tuskin riittävät pelkät järkisyyt, joten opinahjon markkinoinnissa tulisi hyödyntää tarinoita ja tunteita – ja niitähän tosi-tv tarjoaa.

Sarjan jaksoissa voitaisiin seurata esimerkiksi, miten ujohko saksan opiskelija Vesa pärjää ensimmäistä syksyä poissa kotoa uudessa kaupungissa ja opinahjossa tai kuinka kunnianhimoiselta vero-oikeuden opiskelijalta ja ainejärjestöaktiivilta Kirsiltä sujuu tasapainottelu työn, opiskelun ja harrastusten välillä tai miten hallintotieteiden tutkinto-ohjelmassa opiskeleva ja opiskelijariennoissa viihtyvä Jaakko onnistuu valitsemaan itselleen sopivan maisterivaiheen opintosuunnan ja tyttöystävän.

Tampereen yliopisto on täynnä kiinnostavia persoonia, joiden avulla voisi esitellä yliopiston laajaa opetustarjontaa (muutakin kuin lääketiedettä) ja yliopisto-opiskelijan arkea. Yliopistostamme kertovan tv-sarjan nimeksi voisi tulla – aiempien ammattirealitysarjojen luomaa kaavaa noudattaen – vaikkapa neutraali Yliopistolaiset tai rajatumpi Utalaiset. Tai kenties yliopiston strategiaa mukaillen nimi voisi olla mahtipontisesti Maailmaa ymmärtävät maailman muuttajat. Kiinnostuneita ”Mymmien” katselijoita löytyisi varmasti.

Hannele Palukka

Laadin viime vuoden joulukuussa lehdistötiedotteen juuri päättyneen tutkimushankkeemme tuloksista otsikolla ”Markkinaehtoistuminen ei sovi ensihoitoon”. Yliopiston tiedotuksessa se muokattiin jutuksi, jolle muotoiltiin houkutteleva otsikko ”Suurten yritysten palvelu riski ensihoidossa”. Mietin hetken annanko luvan lähettää tiedotteen yleisöä kosiskelevalla otsikolla.

Otsikko osoittautui ilmeisen vetäväksi tai sitten joulukuun 12. oli uutisköyhä päivä, koska uutinen tutkimuksestamme hyökkäsi esille lähes jokaisen maakuntalehden internet-sivustoilta. Lisäksi Iltalehti uutisoi tutkimuksestamme: ”Ensihoitajat pelkäävät: Suuryritykset riskeeraavat turvallisuuden”. Iltapäivällä Aamulehdestä soitettiin ja pyydettiin haastattelua.

Seuraavan päivän lehdessä tutkimuksemme huusi kahdeksalla palstalla: ”Tutkija väittää, että suuret yritykset viilaavat ahneuksissaan Kelaa linssiin”. Olin sekä ymmälläni että raivoissani. Miksi lehti oli käsitellyt tutkimustamme ja sen tuloksia minun henkilökohtaisina kannonottoinani? Tuohtumukseni pontimena oli omaksumani implisiittinen tieto siitä, mikä yliopistossa katsotaan suotavaksi ja tavoiteltavaksi toiminnaksi. Yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen ei sitä ainakaan oman ymmärrykseni mukaan ollut.

Toisaalta tunsin itseni pelkuriksi. Yhteiskunnalliseen toimintaan ryhtyminen edellyttää rohkeutta osallistua tärkeitten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Jos yliopisto ei rohkaise tutkijoita tähän, miten tutkija uskaltaa ottaa vastaan yhteiskunnallisen palvelutehtävänsä, pyrkimyksen vaikuttaa yhteiskuntaan.

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden Alustus!-verkkolehdessä kasvatustieteiden professori Juha Suoranta kehottaa meitä kääntämään yliopiston takaisin jaloilleen. Meidän tulee unohtaa silmitön julkaise tai häviä -periaate ja muut uuden julkisjohtamisen opin mukaiset toimintatavat. Tutkijalla pitää olla paitsi mahdollisuus tutkimustyön harjoittamiseen myös oikeus yhteiskunnan epätasa-arvoisuuksien korjaamiseen.

Nurinkääntäjälle myös tutkimuksen julkisuutta lisäävät toimet ja keinot ovat arvokas osa tasa-arvoisten yhteiskunnallisten käytäntöjen kehittämistä. Niinpä hän ottaa suopeasti vastaan tiedotusvälineitten esittämät haastattelupyynnöt unohtaen oman arvokkuutensa akateemisena tutkijana.

Ottakaamme vastaan ”flipped academics” -liikkeen kutsu ryhtyä yhteiskunnalliseen toimintaan ja luoda yliopistosta paikka, jossa on mahdollista käydä keskustelua yhteiskunnasta, sen arvoista ja ongelmista!

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori.

Heikki Mäki-Kulmala

Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa. (Mt 6:34)

1. Meillä Suomessa on parin viime vuosikymmenen aikana poltettu isot pinot aikaa, rahaa ja tupakkia varsin omituiseen puuhaan: tulevaisuuden visiointiin. Pekka Himasen Kestävän kasvun malli on tässä sopassa vain yksi pikkuinen nokare, kuten Elina Grundström hienossa kolumnissaan (HS 5.3.2013) totesi.

Itse ihmettelin aikoinani kovasti Sitran Suomi 2015 -ohjelmaa, jonka visiona oli ”että Suomi olisi maailman kolmen menestyneimmän kansakunnan joukossa vuonna 2010”. Tämä vuosina 2000 – 2003 vireillä ollut hanke muodostui kuudesta kurssista, joista kukin kokosi yhteen suurehkon joukon ”yhteiskunnan eri tahojen ylintä johtoa (politiikka, julkinen hallinto, elinkeinoelämä, etujärjestöt, kolmas sektori, tiedotus, tutkimus ja koulutus), jonka toivottiin löytävän visioita Suomen menestykseen tulevaisuudessa”. Jokaiselle kurssille järjestettiin joukko seminaareja, joiden pitopaikkoina saattoivat olla mm. New York, Peking, Moskova tai Berliini. Kurssit julkaisivat sitten omat loppuraporttinsa, jotka yhä löytyvät kätevästi googlaamalla (Sitra Suomi 2015). Niissä kansakuntaa ja sen päättäjiä kehotettiin satsaamaan koulutukseen, innovatiivisuuteen, luovuuteen, yksilöllisyyteen, yhteisöllisyyteen ja kestävään arvopohjaan sekä olemaan kaikin puolin reippaalla mielellä.

Tämä kaikki on tietysti inhimillistä: Mitä kiivaampia ovat yhteiskunnan, talouden ja koko biosfäärin muutokset, sitä enemmän syntyy ahdistusta ja epävarmuutta siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Ne ovat avanneet leveän markkinaraon mitä erilaisimpien gurujen powerpoint- ja fläppitauluperformansseille. Niin ikään haluamme antaa politiikassa hallitsijan valtakirjan sekä taloudessa tai vaikkapa tieteessä parhaat resurssit niille, joiden kuvittelemme kaikkein selkeimmin näkevän ”tulevaisuuden haasteet”.

Mutta ”tulevaisuuden visioinnissa” ei kuitenkaan ole kyse niinkään tulevaisuudesta sinänsä kuin tästä päivästä, tämän päivän valta- ja resurssikamppailusta. Vallassa olevat tulevaisuuden visiot ovat nimittäin vallassa olijoiden ja heidän valtaansa sementoivia visioita. Tämän vuoksi Suomi 2015 tai Kestävän kasvun mallin kaltaiset hankkeet kiinnostavat niin kovasti ”yhteiskunnan eri tahojen ylintä johtoa (politiikka, julkinen hallinto, elinkeinoelämä, etujärjestöt, kolmas sektori, tiedotus, tutkimus ja koulutus)”. Kaikki ne haluavat antaa itsestään kuvan ”tulevaisuuden tekijöinä”, vieläpä tuon arveluttavan alan huippuina. Koska näin luotavien mielikuvien on tarkoitus vedota mahdollisimman suureen yleisöön, visiointiraportit eivät saa olla kovin vaikeita tai pohdiskelevia, eikä niissä voi tuoda mitään kovin ikäviä asioita. Niiden pitää olla iloisia ja värikkäitä ja kiiltävälle paperille painettuja kuin lasten kuvakirjat.

2. Tämän kaiken keskellä ja jälkeen tuntuvat nuo Vuorisaarnan yksinkertaiset ja useimmille perin tutut lauseet pysäyttäviltä. Nehän eivät sisällä mitään varsinaisesti ”uskonnollista” viestiä, eivät esimerkiksi väitettä jumalan olemassaolosta tai sielun kuolemattomuudesta. Sen sijaan ne vapauttavat niiden visioiden lumeesta, joiden nojalla valtaeliitti koettaa pitää meitä hallinnassaan, tekee meistä yksiulotteisia ihmisiä. Kun visionäärien taikalyhdyt hetkeksi sammuvat (ja olemme hetken ”näköalattomia”!), voi tapahtua jopa niin, että todellisuus murtautuu esiin ja näyttää itsestään sellaisiakin puolia, jotka eivät vallitseviin kuvitelmiin sovi. Kohtaamme toisin sanoen sen, mistä tässä ja nyt tulisi kantaa huolta, kullekin päivälle kun riittää oma vaivansa.

Ehkä näiden mietteiden perusteella voivat aueta Walter Benjaminin Historian käsitteestä -teesien viimeiset, arvoitukselliset rivit: ”Tulevaisuuden tutkiminen oli tunnetusti kielletty juutalaisilta. Tämä vapautti heidät sellaisen tulevaisuuden lumeesta, johon lankeavat ne, jotka hakevat ilmoitusta ennustajilta. Tulevaisuudesta ei tullut juutalaisille tästä syystä kuitenkaan homogeenista ja tyhjää. Sillä heille jokainen sekunti oli pieni portti, josta Messias saattoi astua sisään.”

Näin se hetki, jolloin pysähdymme, käännämme selkämme tulevaisuudelle, voikin olla jonkin radikaalisti uuden alku.

3. Loppuun vielä muistinvarainen lainaus Simone Weilitä: ”Ainoa asia, jonka me voimme tulevaisuudelle antaa, on menneisyys.” Näin parasta huolenpitoa tulevaisuudesta onkin muistaminen.

Outi Leino

Opiskelijavaihdot ovat saaneet huomiota syksyn aikana, kun keskustelunaiheeksi ovat nousseet niin lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille kuin yliopistojen uudistunut rahoitusmalli. Helmikuun Aikalaisessa Tampereen yliopiston kansainvälisten asioiden päällikkö Kaisa Kurki toteaa yliopiston 950 opiskelijan vuosivaihdon olevan kova tavoite, mutta siihen on kuitenkin mahdollista päästä.

Suomen hallitus ja eduskunta toimillaan vaikeuttavat opiskelijoiden liikkuvuutta. Opintotuen kiristykset voivat aiheuttaa, että opiskelijalla on vaikeuksia suorittaa kandidaatintutkinto sallitussa määräajassa. Myös vaihdossa suoritettujen opintojen hyväksiluvussa saattaa ilmetä ongelmia. Seurauksena voi olla, että ainoastaan varakkaiden perheiden jälkikasvulla on tulevaisuudessa mahdollisuus vaihto-opiskeluun.

Uudistuneen rahoitusmallin mukaan yliopisto saa perusrahoitusta ainoastaan niistä opiskelijoista, jotka suorittavat vähintään 55 opintopistettä vuodessa. Tämän saavuttaminen voi olla vaikeaa vaihto-opiskelun aikana. Kuitenkin 2 % yliopiston perusrahoituksesta ja 2 % Tampereen yliopiston sisäisestä rahoituksesta tulee opiskelijaliikkuvuuden perusteella. Mistä löytyy 500 opiskelijaa vuosittain, joilla on potentiaalia suorittaa 55 opintopistettä vaihto-opiskeluvuoden aikana?

Tampereen yliopistossa johtamiskorkeakoulu on kärjessä opiskelijavaihdoissa. Kurjen mukaan selitys löytyy sekä kansainvälisyyteen positiivisesta suhtautuvasta asenteesta että joustavasta tutkintorakenteesta. Erot koulutusalojen välillä ovat suuret, esimerkkinä Tampereen yliopiston terveystieteiden ja yhteiskuntatieteellisen koulutusalan vaihtoon lähteneet opiskelijat 2000–2009; Terveystieteilijöitä 1–2 vuosittain, 2005 jopa 5 opiskelijaa. Yhteiskuntatieteilijöistä vaihtoon lähti 100–140 vuosittain (Opiskelu- ja kulttuuriministeriön Kota-tietokanta).

Lukukausimaksukokeilu

Syksyllä paljon keskustelua herätti lukukausimaksukokeilu EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Tammikuussa Tampereen yliopistolla pidettiin Lukukausimaksut vai ei? -seminaari, jossa kuulimme Hans Adolfsonin esityksen ruotsalaisten yliopistojen kokemuksista. Tästä selvisi, että EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden hakemusten määrä ja samalla hyväksyttyjen määrä romahti lukukausimaksujen käyttöönoton jälkeen. Lisäksi alkuperämaat muuttuivat merkittävästi. Aikaisemmin suurimman ryhmän EU/ETA-maiden ulkopuolelta muodosti Pakistan, mutta maksujen käyttöönoton jälkeen lähtömaa oli useimmiten Kiina. Noin puolet näistä opiskelijoista on itsemaksavia, ja loput rahoittavat opiskelunsa apurahoilla. Maksavien opiskelijoiden osuus on lopulta pieni, ja apurahajärjestelmien ylläpitäminen vaatii yliopistoilta runsaasti työtä. Sama lopputulos on todennäköinen, jos Suomessa päädytään ottamaan maksut käyttöön. Tämän seurauksena opiskelijoiksi hakeutuisi enemmän niitä, joilla on mahdollisuus opiskeluun myös kotimaassaan, ja kehitysmaista tulevat opiskelijat vähenisivät huomattavasti. Tämä kasvattaisi globaalia epätasa-arvoa.

Kehitysmaista tulevien opiskelijoiden ilmainen kouluttaminen Suomessa on yhdenlaista kehitysyhteistyötä. Kustannus näiden muutamien opiskelijoiden kouluttamisesta on mitätön Suomen koulutusmäärärahoista. Jos opiskelija jää Suomeen valmistumisensa jälkeen, Suomi saa pätevän ammattilaisen murto-osalla siitä hinnasta, mitä suomalaislapsen kouluttaminen yhteiskunnalle maksaa, ja veroprosentti on molemmilla yhtä suuri. Jos opiskelija päättää palata takaisin lähtömaahansa valmistumisen jälkeen, hyödyttää koulutus kehittyvää kotimaata huomattavasti enemmän kuin vastaavan summan lahjoittaminen. Jeesusta lainatakseni; ”Anna miehelle kala niin ruokit hänet yhdeksi päiväksi. Opeta mies kalastamaan niin ruokit hänet koko elämäksi.”

Kirjoittaja on terveystieteiden opiskelija.

Markku Ojanen

Mediassa on aiheellisesti arvosteltu tapaa, jolla filosofi Pekka Himasen johtama tutkimushanke ”Kestävän kehityksen malli” on käynnistetty. Ovatko tällaiset hankkeet ylipäänsä järkeviä? Osaavatko asiantuntijat ennustaa tulevaisuutta? Kestävän kehityksen mallin luominen on varmaan paljon muutakin kuin tulevaisuuden ennakointia, mutta silti varoituksen sana on paikallaan.

Psykologi Philip Tetlock pyysi vuonna 1980 280 asiantuntijalta arviota taloudellisesta ja poliittisesta tulevaisuudesta. Kaikkiaan he tekivät 28 000 ennustetta. Ennusteiden seuranta-aika oli 20 vuotta. Tetlock havaitsi, että odotettuja eroja ennusteiden laadussa ei saatu, sillä mm. seuraavat osaryhmät eivät eronneet toisistaan:

(1) Ekspertit ja harrastelijat.

(2) Kokeneet ja kokemattomat.

(3) Eri alueiden asiantuntijat.

(4) Salaisiin asiakirjoihin pääsevät ja ne, joilla ei tätä oikeutta ollut.

(5) Maineikkaiden ja vähemmän maineikkaiden tutkimuslaitosten tutkijat.

(6) Arvioitavassa maassa kauan eläneet niistä, jotka asuivat siellä vain vähän aikaa.

(7) Liberaalit ja konservatiivit.

Vaikka talouden ja politiikan historia näyttää jälkikäteen ymmärrettävältä ja ennakoitavalta, todellisuus on toisenlainen. Kokonaisuutena ennusteet olivat vain hiukan sattumaa parempia eikä siis kokemus ja asioihin perehtyminen parantanut ennusteita. Kuitenkin asiantuntijat itse uskoivat vahvasti siihen, että he kykenevät tekemään hyviä ennusteita. Varsinkin historian mallien ja esikuvien seuraaminen johti heikkoihin ennusteisiin. Jälkeenpäin huonotkin ennusteet voidaan saada näyttämään oikeilta tai ainakin melkein oikeilta, kun joitakin yksityiskohtia unohdetaan tai hiukan korjaillaan. Tämä on yleensä tahatonta ja palvelee myönteistä kuvaa itsestä ja omista taidoista.

Todennäköisesti myös Nokian 10 000 tutkijasta ja suunnittelijasta huomattava osa koetti ennakoida talouden ja kulutuksen kehitystä. Jos he siinä onnistuivat, heidän kuvauksiaan ei otettu huomioon – tai sitten tilanne oli sellainen, että mitään ei voitu tai osattu tehdä, vaikka tulevaisuus oli ennakoitu oikein. Kulttuurin, erityisesti talouden, muutokset ovat nopeita, ja mukana on muitakin toimijoita kuin Suomi ja Nokia.

Haaskaamme aivan liian paljon rahaa ja aikaa suunnitelmiin, joilla ei ole mitään merkitystä. Parhaiten pärjäävät ne, jotka alkavat tehdä jotakin konkreettista sillä aikaa, kun muut suunnittelevat.

Kirjoittaja on psykologian professori (emeritus).

Tiina Lankinen

Ilta-Sanomien nettiuutisen otsikko perjantaina 12.4. kuului: ”Mitä ihmettä tässä lukee? Tällaista on Himasen kallis kohuteksti.” Jutussa on lainauksia Pekka Himasen Sinisestä kirjasta.

En muista, milloin viimeksi tiede ja tutkija olisivat joutuneet yhtä suuren julkisen paheksunnan kohteeksi.

Tampereen yliopiston Tutkija mediassa -seminaarissa puhunut kirjailija, FT Tiina Raevaara totesi, että aiemmin tieteellinen keskustelu käytiin tiukasti tiedeyhteisön sisällä, mutta nyt velvoitetaan, että keskustelua pitäisi käydä koko ajan myös tiedeyhteisöstä ulospäin. Lisäksi lukijat vaativat heille osoitetulta populaaritekstiltä selkeää kieltä. Ihmiset ymmärtävät tieteestä enemmän kuin osaamme aavistaa.

Yliopistolla on kolme tehtävää: tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kolmas tehtävä on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

On totta, että julkisuus ei ole aina armeliasta. Tutkijan kommentit voivat helposti päätyä netin keskustelupalstoille riepoteltaviksi.

Aina on kuitenkin ihmisiä, jotka saavat kaivattua tietoa tutkijan haastattelusta, artikkelista tai blogitekstistä. He eivät ole äänekkäitä keskustelupalstoilla eivätkä lähetä edes sitä myönteistä palautetta. Mutta tutkijalta saatu tieto vaikuttaa heidän ajatusmaailmaansa tai voi antaa jopa konkreettista apua.

Siksi juttuja kannattaa tehdä ja tieteestä pitää puhua. Koska se oikeasti muuttaa maailmaa.

Kirjoittaja on Aikalaisen toimittaja.

Tommi Kakko

Internet ja sosiaalinen media ovat luoneet uusia ongelmia sananvapautta käsittelevälle lainsäädännölle. Sana on todellakin ennen näkemättömän vapaa, ja opettelemme edelleen kaikki tahoillamme punnitsemaan verkon kautta maailmalle kulkeutuvia sanojamme. Vapaa puhe verkossa on usein anonyymiä, tökeröä ja loukkaavaa, mutta kuinka suuri ongelma tämä oikeasti on? Verkon viemäreissä on paikkoja, jotka ovat erikoistuneet pilkkaan, ja kuka tahansa näille sivustoille eksyvä saattaa joutua maailmanlaajuisen trollikampanjan kohteeksi. Saako loukkaantuja syyttää vain itseään vai pitääkö pilailijat raahata tuomarin eteen vastaamaan sanoistaan? Pätevätkö samat säännöt reaalimaailmassa? Kyseessä on vanha kunnon kysymys: Missä menevät sananvapauden rajat?

Britit huomasivat viime vuonna, että heidän lainsäädäntönsä oli uudistusten tarpeessa. Kävi ilmi, että uskontoaan muille tyrkyttävät tai muiden uskontoa kritisoivat rikkoivat vanhaa lakia, jonka mukaan uhkaava, solvaava tai loukkaava kielenkäyttö ja käytös olivat laittomia. Laki nousi julkisuuteen, kun mediaan alkoi putkahdella tapauksia, jotka olivat selkeästi naurettavia. Newcastlessa käräjöitiin tapauksesta, jossa mies murisi ja sanoi ”Hau!” koiralle. Thames Valleyn poliisit pidättivät tomerasti opiskelijan, joka tiedusteli poliisilta, tiesikö hän hevosensa olevan homoseksuaali. Opiskelijan kysymystä pidettiin homofobisena ja sen katsottiin loukkaavan ohikulkijoita. Tarina ei kerro, miten hevonen itse reagoi, emmekä ole sen viisaampia haukuttujen koirienkaan sielunelämästä. Jälkimmäisessä tapauksessa koirien omistaja ei halunnut ryhtyä jatkotoimenpiteisiin, mutta haukkuja vietti siitä huolimatta viisi tuntia poliisilaitoksella ja sai sakot, jotka ylemmän tuomioistuimen tuomari lopulta kumosi todeten, että relevantit pykälät eivät päde koiriin.

Lain ongelma oli, että se antoi poliiseille ja tuomioistuimelle vapaat kädet päättää, kuka loukkaantuu ja mistä. Ammattiloukkaaja Rowan Atkinson puhui ”Reform Section 5” -kampanjan puolesta sanoen, että loukkausten julistaminen laittomiksi on ongelmallista, sillä liian moni asia voidaan tulkita loukkaukseksi. Herkkähipiäisimmät loukkaantujat loukkaantuvat pienimmästäkin kritiikistä. Sarkastinen huomautus voidaan konstruoida loukkaukseksi. Sama pätee mihin tahansa eriävään mielipiteeseen. Atkinson kutsui maan autoritääristä ilmapiiriä ”uudeksi suvaitsemattomuudeksi”, jossa epämukavat soraäänet halutaan hiljentää antamalla lakien toimeenpanijoille vapaat kädet tukahduttaa epäkorrekti kritiikki. Kuka tahansa itsensä loukatuksi kokeva saa näin käsiinsä esivallan instrumentit, ja mahdollisuus käyttää lainsäädäntöä hämäriin tarkoituksiin kasvaa. Atkinson oli selvästi lukenut Shaftesburynsa, sillä hän ehdotti, että paras tapa ratkaista sananvapautta epäkorrektisti käyttävien ongelma on lisätä sananvapautta, ei rajoittaa sitä autoritäärisillä laeilla.

Kampanja näyttää toimineen, sillä sana ”loukkaus” on päätetty poistaa pykälistä. Kampanjaa tukemaan asettui hyvin laaja kirjo vaikuttajia ja järjestöjä konservatiiveista työväenpuolueeseen, sekularisteihin, kristittyihin ja sateenkaarilipun alla marssiviin aktivisteihin. Sananvapaus on siis voittanut toistaiseksi, ja britit saavat jälleen olla tökeröitä toisilleen. Mutta kyseessä on tietenkin jatkuva taistelu, joka ei tule loppumaan kovin pian. Ajat ovat mainiot satiirille ja muille räksyttäjille, sillä eurooppalainen sananvapaus on hyvin sallivaa ja samalla Atkinsonin tunnistama uusi suvaitsemattomuus takaa, että loukkaantujia on aina enemmän kuin tarpeeksi. Joskus unohdamme tällaisissa debateissa, kuinka tärkeää toisten pilkkaaminen onkaan. Se ei ole pelkästään tapa purkaa paineita väkivallattomasti, vaan myös yhteiskuntakritiikin kannalta elintärkeää. Poliitikot ja vallanpitäjät saavat tästä aina osansa, mutta siitäkin on kaikille enemmän hyötyä kuin haittaa. Hyvän maun rajoissa tapahtuva pilkka on tietenkin aina muikeampaa, mutta joskus törkyäkin kaivataan. Se testaa sananvapautta rikkomalla hyvän maun rajat ja kertoo meille, missä sananvapauden rajat kulkevat. Jos joku päivä huomaamme, että rajan löytää labradorinnoutajan haukkuja, tiedämme, että on aika vetää ne uusiksi.

Kirjoittaja on englantilaisen filologian jatko-opiskelija.

Marjo Vuorikoski

Olipa kerran johtaja, joka halusi kehittyä todella hyväksi johtajaksi. Koska hän inhosi kursseja, hän päätti lukea.

Materiaalia löytyi niin paljon, että johtajaa alkoi ahdistaa. Vaatimuksia vyöryi niskaan kirjojen sivuilta: Innosta, uudista ja uudistu, pidä tavoitteet selvinä, ole läsnä – kuuntele, pidä huolta alaisista, löydä kaikkien vahvuudet, kehitä, ole ihmistuntija, ole sosiaalinen, ole uskottava, ole puolueeton ja luotettava, ole esimerkillinen, ole sanavalmis, kestä arvostelua, ruoki innovatiivisuutta, ole itsenäinen, saa kaikki puhaltamaan yhteen hiileen…

Pitäisi-puheen tulvassa johtaja päätti tarkastella yhtä asiaa kerrallaan. Että ymmärtäisi sen oikeasti. ”Keskeistä on hyvä ja arvostava kuunteleminen ja kuuleminen”. Tätä hän piti tärkeänä ja oli joskus kokeillutkin. Se oli saanut hänet miettimään alaisten omaa vastuun kantamista.

Johtaja oli useinkin miettinyt tuloksen tekemistä, mutta tämä viesti vaikutti hämmentävältä: ”Ihmisten pehmeän puolen salliminen ja huomioonottaminen vaikuttaa tuloksellisuuteen hyvin.” Mitä kaikkea tulisi sallia? Pitäisikö alkaa terapeutiksi? Johtaja mietiskeli myös aikansa riittävyyttä.

Terve itseluottamus oli asia, jonka johtaja sai lukea vähintään tuhat kertaa. ”Johtajuus lähtee itsensä johtamisesta. Sitä kautta johtaja pääsee sinuksi muiden ihmisten kanssa”. Hän piti tätä yksipuolisena vaatimuksena. Alaistenkin pitäisi oppia keskustelutaitoa, jotta päämääristä ja niihin pääsemisestä voitaisiin keskustella rakentavasti.

Johtaja ihmetteli, miten vähän käsiteltiin sitä, että johtajallakin on johtajansa. Alaiset hän voisi tiukan paikan tullen jyrätä, mutta miten toimia kaikenlaisten käskyttäjien kanssa. Hallintoneuvostot ja hallitukset ne ovat pahimpia. Niille oppaita pitäisi kirjoittaa.

Ilta illan jälkeen johtaja kävi läpi vaatimusten listaa. Sitten hän löysi sellaisen helmen, johon syventyi erityisellä huolella: ”Johtajan myönteisillä piirteillä on myös pimeä vastineensa, joka tulee esiin kuormittavissa tilanteissa, kun kontrollikyky pettää.” Johtajan olo helpottui, kun viimeinkin käsiteltiin sitä, ettei johtajankaan tarvitse olla yli-ihminen. Myös johtajan pitää oppia huolehtimaan itsestään.

Johtaja vakuuttui aineistojen äärellä, että johtaminen vaatii vuorovaikutusosaamista. Hän voisi pyrkiä kehittymään siinä itse. Mutta entä alaiset?  Aivan kuin taikaiskusta hän sai idean. Hän tarttui kynäänsä ja alkoi kirjoittaa opasta Hyvä alainen. Sielunsa silmin hän jo näki, miten kaikki viimein muuttuisi hyväksi.

Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja yliopistonlehtori.

Koti, kirkko ja isänmaa -iskulause kulki riemusaatossa halki sotavuosien ahdingon, mutta hyvinvointivaltion ajasta se ei ehjänä selviä.

Pilvi Torstin Historiatietoisuus Suomessa -kyselytutkimuksen mukaan kirkko on tipahtanut pois ja tilalle on tullut maailmanrauha.

Vuonna 2009 toteutetun kyselyn mukaan suomalaisten tärkeimpiä arvoja ovat perhe, Suomen itsenäisyys ja maailmanrauha. Elämänarvoista vähiten tärkeäksi vastaajat arvioivat uskonnon. Toiseksi vähäarvoisimmaksi tuli ”osallistuminen kansalaisjärjestöjen toimintaan”.

Uskonto oli kaikkein vähämerkityksisin alle 50-vuotiaille, mutta aivan erityisesti 20–29-vuotiaille.

Lamasukupolvi eli 30–39-vuotiaat erottautui joukosta siten, että he arvostivat ikäluokista vähiten koulutusta, EU:ta ja eurooppalaista yhteistyötä sekä köyhien auttamista muualla maailmassa. Heitä kiinnosti muita vähemmän osallistua kansalaisjärjestöjen toimintaan.

Uskonto jakoi jyrkästi eri puolueiden kannattajia. Vähiten uskontoa arvostivat vasemmistoliiton, perussuomalaisten ja vihreiden kannattajat. Eniten uskonnollisia olivat kristilliset.

Kari Suomalaisen luoma pilakuva kypäräpäisestä kokoomuspapista voidaan nyt unohtaa, sillä kokoomuksen kannattajat eivät uskontoa oikein arvostaneet. Yllättäen uskonto ei puhutellut myöskään ruotsalaisen kansanpuolueen kannattajia.

Perussuomalaisten kannattajat inhosivat odotetusti eniten EU:ta ja eurooppalaista yhteistyötä. He eivät myöskään pitäneet köyhien auttamisesta muualla maailmassa.

Ylivoimaisesti merkittävimpänä asiana Suomen historiassa vastaajat pitivät oppivelvollisuutta, peruskoulua ja ilmaista koulutusta. Toiseksi tuli talvisota ja kolmanneksi naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka tuli voimaan 1906.

Suomen historian merkittävimpinä henkilöinä vastaajat pitivät Kekkosta ja Mannerheimia.

Suomalaisiin vaikutuksen tehneet taiteelliset teokset olivat tärkeysjärjestyksessä seuraavat:

1. Tuntematon sotilas

2. Täällä Pohjantähden alla

3. Talvisota

4. Finlandia

5. Sinuhe Egyptiläinen

6. Seitsemän veljestä

7. Titanic

8. Kalevala

9. Kalle Päätalon tuotanto

10. Punainen viiva

11. Raamattu

12. Sofi Oksasen Puhdistus

13. Anne Frankin päiväkirja

14. Tuulen viemää

Sota näyttää olevan suomalaisia lähellä myös taiteellisena kokemuksena. Väinö Linnan molemmat pääteokset olivat ylivoimaisesti tärkeämpiä kuin muut taideteokset. Vastaajat saattoivat tarkoittaa myös kirjoista tehtyjä elokuvia. Kolmanneksi tullut Antti Tuurin Talvisota ainakin lienee kansalle tunnetumpi elokuvana kuin kirjana.

Kansallisen kaanonin rikkovat Titanic, Anne Frankin päiväkirja ja Tuulen viemää. Niistäkin kaksi viimeistä ovat jo vanhemman kulttuurin tuotteita.

Vaikka uskonto ei kelpaa enää elämänarvoksi, niin Raamatun merkitys osana kulttuuria tunnustetaan.

Tämänkin kyselyn jälkeen Suomi näyttää aika perinteiseltä ja tasalaatuiselta. Uskonnon merkityksen romahtaminen ei ole pirstonut yhtenäistä kansallista kertomusta. Maailman melske kuuluu taustalla, mutta tulkinnat perustuvat kotoperäiseen katsomistapaan.

Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.

Pitkän tauon jälkeen opintojen pariin  palaavilla voi olla vaikeuksia orientoitua takaisin opintoihin ja yliopistoyhteisöön.

Ann-Marie Norrgrann

Eri syistä johtuvat tauot voivat heikentää motivaatiota ja opiskelukykyä. Tauolta takaisin opintojen pariin tuleville kehitettiin Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, YTHS:n ja Campus Conexus -hankkeen yhteistyönä ryhmäinterventio. Interventio toteutettiin lukuvuoden 2012–2013 aikana rinnakkaisina ryhminä TTY:lla ja TaY:lla. Samalla selvitettiin  millaisin toimenpitein muissa korkeakouluissa on pyritty tavoittamaan ja tukemaan tauolta palaavia tai sitä harkitsevia opiskelijoita.

Tauolta takaisin -ryhmät olivat avoimia kaikille Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston opiskelijoille, jotka kokivat vaikeaksi jatkaa opintojaan tauon jälkeen. Tauon syy voi olla esimerkiksi vanhempainvapaa, vaihto-opiskelu, sairausloma tai kokopäiväinen työskentely. Ryhmään osallistumiselle tauon syy ei ollut oleellinen vaan se, että opiskelija koki paluuseen liittyvän hankaluutta, jota ryhmän tarjoama tuki voisi helpottaa.

Ryhmän kokoontumiset pidettiin yliopiston tiloissa ja lähellä yliopiston toimintaa, jotta kynnys opintoihin palaamiseksi saataisiin mahdollisimman matalaksi. Ryhmän vetäjinä toimi kummassakin yliopistossa opintopsykologi ja YTHS:n psykologi. Opiskelijoiden tarpeet voivat olla hyvin erilaisia, jonka vuoksi aluksi tehtiin ryhmän tarpeiden kartoitus. Ryhmissä käsiteltävät teemat sovittiinkin lopullisesti vasta ryhmän toiveiden perusteella. Ryhmässä vierailivat myös muun muassa YTHS:n lääkäri sekä opintotukitoimiston ja opintoneuvonnan henkilökuntaa.

Ryhmissä etsittiin ratkaisuja opintoihin paluun pulmakohtiin sekä käytiin läpi ajatuksia ja tunteita liittyen yliopistoon paluun aloittamiseen. Muita ryhmissä käsiteltäviä asioita olivat omat tavoitteet ja opiskelukunto, opiskelukyvyn edistäminen, opintojen suunnittelu sekä motivaatio ja aikaansaaminen. Lisäksi keskusteltiin sosiaalisista taidoista ja jännittämisestä sekä etsittiin ratkaisuja näistä johtuviin haasteisiin. Ryhmän työskentelyn tuella pyrittiin siihen, että opiskelija löytää oman suuntansa ja  pystyy tekemään opintoihin liittyviä valintoja. Pohdinnan tulos voi olla myös yliopisto-opintojen lopettaminen ja siirtyminen toiseen koulutukseen tai työelämään.

Joissain tapauksissa on opiskelijan kuntoutumisen kannalta hankalaa,  että opintotukikuukausia ei kannata käyttää tiukkojen opintopistevaatimusten takia esimerkiksi sairastamisen aikana. Jos osatyökykyisenä on opintotuella, täytyy silloin suorittaa sama opintopistemäärä kuin muutoinkin. Osa-aikainen opiskelu sairauspäivärahalla ei ole mahdollista. Esimerkiksi tietyissä sairaustapauksissa voisi olla kuntoutumisen kannalta hyvä pystyä asteittain palaamaan opintojen pariin, mikä on kuitenkin nykyisen sairauspäiväraha- ja opintotukilainsäädännön puitteissa hankalaa.

Ryhmäintervention tavoitteena oli kannustaa tauolta palaavia opiskelijoita löytämään oma suunta opinnoille. Ryhmään osallistuneet kokivat ryhmän antaman tuen tarpeelliseksi ja opiskelijoiden  eri tukipalvelujen vierailut rohkaiseviksi. Vertaistuesta oli tukea ja hyötyä ryhmään osallistuneille. Samankaltaiset teemat nousevat esille opiskelijaryhmissä riippumatta siitä, mitä ryhmätoiminnassa kulloinkin painotetaan. Toistuvasti esille nousevia teemoja ovat aikaansaaminen, ajanhallinta ja motivaatio sekä jännittäminen ja opiskelutaidot yhdistettynä tiettyyn opintojen vaiheeseen esimerkiksi gradun tekemiseen.

kirjoittaja on suunnittelija
Tamy/Campus Conexus II

Keskustelua

Onnittelut uudesta oivalluksestasi (Aikalainen 5/2013). Tämä on hyvä alku alumnien ja ehkä yliopistonkin kissanhännän nostamiseen kättelyverkoston avulla. Tässä pari pikku lisäystä.

Oli harmi, ettet Matti päässyt Kuubaan uimaan Fidel Castron kanssa. Ei syytä huoleen. Samana keväänä kutsui Kuuban kansojenvälisen ystävyyden instituutti nuoria ympäri maailman vieraakseen. Niinpä me viisi suomalaista olimme kutsuvieraiden joukossa. Tapasimme sekä silloisen pressan että nykyisen ja kättelimme useita kertoja molempia. Toveri Che oli jo silloin lähtenyt Etelä-Amerikkaan viemään sinne vallankumousta, muutenhan Matin verkosto olisi saanut hänetkin mukaan.

Vappuna kuuntelimme Fidel Castron lyhyttä, vain kolme tuntia kestänyttä puhetta. Paikan alla oli kuulemma se vankila, missä olivat Sikojenlahden maihinnousua yrittäneet.

Amerikkalaisten mahdollisesta uudesta yrityksestä oli puhetta. Isäntämme kuiskailivat salamyhkäisesti, että ellei hyökkäys tule viimeistään heinäkuussa, niin se ei tule koskaan. Vaikka kuinka yritimme kysellä, emme saaneet asiasta enempää irti. Kaiketi näinä päivinä oli ohjusten lastaus jo alkanut neukkulassa.

Täytynee varmistaa, että kättelyverkosto noteeraa pari Kekkosta. Kun Urho K. viimein ehti vihkimään uuden päärakennuksen, olin järjestöurani huipulla. Ylioppilaskunnan hallituksen pj:n ominaisuudessa olin vastaanottamassa pressaparia. Kättelyiden verkostoon tuli näin myös harvinaisempi henkilö, rva Sylvi. Paha reumatismi sai aikaan sen, ettei hän mielellään sanonut käsipäivää mutta silloin hän niin teki.

Sakke Virtanen, yliopiston alumni

Taina Repo

Olen maaliskuun lopulta ollut Tampereen yliopistossa kampustiedottajana. Se tarkoittaa, että teen tutkimusta ja tutkijoita tunnetuksi (Niissä yksiköissä, jotka tiedottajan halusivat). Työni on hauskaa, sillä yliopistossa on niin paljon löytämistä. Uusia tutkimuksia, ihmisiä, hienoja tapahtumia ja ideoita.

Teen myös Valoa pimeyteen -tapahtumaa, jota tehdessä löytämisen ilo ulottuu koko Tampereen alueelle, mukana järjestäjinä kun ovat kaikki neljä Tampereella toimivaa korkeakoulua. Tampereen kaupunki ja Pirkanmaan liitto ovat mukana myös.

Kun vuonna 2011 ensimmäisen kerran ryhdyin tekemään Valoa pimeyteen -tiedetapahtumaa, ladoin kaikkien järjestäjien strategiat pöydälleni ja rupesin kahlaamaan niitä läpi. Halusin selvittää, mitä järjestäjät haluavat. Olihan se homma, sillä tuollaisten asiakirjojen teksti uuvuttaa nopeasti. Strategioiden lauseet ovat niin hiottuja – särmättömiä siis.

Strategiat ovat monen mielestä joko turhanpäiväisiä tai luotaan työntäviä papereita. Joissakin seuroissa ne aiheuttavat joko henkisiä väistöliikkeitä, vähättelevää nurinaa tai ironisia kommentteja.

”Talouden globaalien rakenteiden muutos haastaa … elinvoiman ja kilpailukyvyn. …Uudistumisen tarve koskee niin yrityksiä, koulutus- ja tutkimusorganisaatioita kuin julkisiakin toimijoita.” Näin kaupungin strategia kuvaa tilannetta ja muutosta vuoteen 2020.

”Strategian mukaisena visiona on että … elämystalous on kannattavasti kasvava, kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettu toimialaklusteri.” Näin Pirkanmaan liitto elämystalouden strategiassaan.

Kuten lukija huomaa, kieli on hiottua ja suoraan sanottua niin ympyriäistä, että meinaa ajatus kadota.

Tampereen yliopiston strategiaa on jopa kehuttu. Sen kieli on mietittyä ja selkeämpää kuin monen muun organisaation vastaavat tekstit. Samoin Tampereen teknillisen yliopiston strategiassa on ihan luettava sointi ja sanoma.

Vaikka strategiat eivät nyt olekaan mitään päivälehtiä, joista lukisimme minne voisi mennä, joskus niitäkin kait on tarkoitus päättämisen jälkeen raottaa. Välillä pitää tarkistaa, ovatko visiot mallillaan, onko suunta oikea. Käytännön työn välineiksi niitä ainakin pitäisi tehdä. Kaikkihan me yliopistollakin strategiaa toteutamme.

Jos niitä ruvettaisiin koruttomasti kutsumaan työohjelmiksi, niistä voisi tulla vähemmän kaukaisia.

Olen Facebookissa kiellettyjen sanat -ryhmässä. Tässä yli 10 000 ihmisen ryhmässä kuulee jos jonkinmoisia sanoja ja sanontoja, jotka ottavat kielen käyttäjiä pannuun. Yliopistolla sain heti toisena työpäivänä syyn mennä Facebookiin lupaamaan julkisesti, etten enää ikinä lausu ”tutkijankammio” -sanaa. Kiitos siitä Mari Hatavaralle.

Minä päätin tehdä oman strategiani, työohjelmani, vähän vähemmällä kangistelulla. Se kuuluu näin: ”Jatkossa Tampereella ihmisten on yhtä helppo löytää tiede ja tutkimustuloksia kuin nyt on mennä leffaan, Mältinrantaan tai bändin keikalle.” Tästä saa keskustella.

Ottakaa yhteyttä, haluan tavata lisää ihmisiä ja kuulla enemmän tutkimuksista!

taina.elina.repo@uta.fi

Heikki Laurinolli

Alakuppila, Tillikka ja Ylioppilastalo olivat tärkeitä maamerkkejä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa isolle joukolle yhteiskuntatieteiden ja humanististen aineiden opiskelijoita.

Opiskelin toimittajatutkinnossa, joka yliopiston sisällä leimautui oikeistolaiseksi, mutta yliopiston ulkopuolelta sen kai katsottiin edustavan punaisen yliopiston ydintä.

Toimittajatutkinnon ainejärjestö ei muistaakseni ottanut kantaa Vietnamin kansan taisteluun, mutta taistolaisten hallitsemaa Aviisia moitittiin sitäkin enemmän. Puoluepoliittinen tosikkous oli pahin pilkan aihe.

Jotkut tilasivat pilailumielessä Petroskoissa ilmestyneen Neuvosto-Karjala-lehden. Toiset perustivat Aviisille kilpailijan, joka ei pitkään jaksanut. Jotkut leuhkivat, että tiedotusopin tentistä pääsi läpi marxilaisuutta matkivilla nonsense-fraaseilla.

Yritin hahmottaa opiskeluaikani tapahtumia tuoreesta ylioppilaskunnan historiasta. Kauppahallin virastotalon valtaus ja Verkatehtaan purkaminen muistuivat mieleen, mutta ylioppilaskunta on jäänyt etäiseksi. Ylioppilastalon diskossa käytiin, mutta talon yläkerran politrukkeja ei tunnettu.

Ylioppilaskunnan historian mukaan 1960-luvun lopulla Tampereen yliopiston opiskelija vietti päivässä keskimäärin kolme tuntia aikaa yliopistolla. Se tuntui todelta vielä 1980-luvun alussakin. Kolmessa tunnissa ehti syödä, istua Alakuppilassa ja sopia tapaaminen illaksi Tillikkaan. Ihmeellistä, että tuolla tahdilla tutkintokin tuli valmiiksi, tosin pitkän kaavan mukaan.

Pertti Alasuutari

Kun pääministeri Jyrki Katainen tilasi ”tiskin alta” mutta osittain Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian rahoilla filosofi Pekka Himasen yritykseltä tutkimuspalveluita, espanjalainen sosiologi Manuel Castells selitti Himaseen kohdistettua kritiikkiä akateemisen maailman kateudella. Varmaankin moni tieteentekijä voi olla vilpittömän kateellinen Himasen rakettimaiselle nousulle julkkisfilosofiksi. Kritiikki kohdistui kuitenkin toimintatapaan, jolla pääministeri junaili ison tutkimusrahoituksen ennalta valitulle tekijälle.

Siitä huolimatta voi pohtia, miksi pääministeri valitsi juuri Himasen sen sijaan, että olisi turvautunut suomalaisilta yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta saatavissa olevaan asiantuntija-apuun. Olisi ollut helppo koota asiantuntijaryhmä, jolla on runsaasti tietämystä taloudesta, ekologiasta ja yhteiskuntapolitiikasta. Onko Suomen yliopistojen ja valtion tutkimuslaitosten asiantuntemus hukassa tai huonossa huudossa, koska pääministeri luottaa mieluummin julkkisfilosofin vetämään ulkomaiseen tutkijajoukkoon, jonka rooli esimerkiksi 2012 julkaistun Sinisen kirjan tekstin tuottamisessa on epäselvä?

Mainitun kaltainen konsultointi on aivan oma taiteenlajinsa. Tarkoitusta varten koottu asiantuntijaryhmä nostaisi esille faktoja, reunaehtoja sekä tietoa siitä, miten eri koulukuntia edustavien tutkijoiden näkemykset eroavat toisistaan. Konsultin tulee sen sijaan esittää suuri visio siitä, miten asiat ovat ja miten päättäjien tulee toimia. Konsultin tulee olla karismaattinen hahmo, joka urheilujoukkueen valmentajan tai maallikkosaarnaajan tavoin kykenee lumoamaan kuulijansa, jotta nämä uskovat unelmahöttöön ja itseensä sen toteuttajina. Toisaalta konsultin tulee vedota tieteeseen, jonka nojalla esitetään että visio – tai se hallituksen ohjelma jota unelmahötöllä perustellaan – on ainoa järkevä toimintamalli. Tarkoituksena on sulkea politiikka pois politiikasta.

Tähän yliopistojen tieteentekijöistä ei yleensä ole, ei ainakaan tutkijan roolissaan. Tiede lähtee epäilyksestä kaikkea itsestään selvänä ja kiistattomana pidettyä kohtaan. Faktoista ei myöskään voi johtaa sitä, miten tulisi toimia, vaan toimintamallit riippuvat arvoista ja ovat siten poliittisia. Yliopistoista olisi kyllä löytynyt varoituksia siitä, miten politiikkaa yritetään oikeuttaa vetoamalla tieteen arvovaltaan samalla, kun pyyhitään pöytää asiantuntijoilla. Mutta eihän pääministeri sellaista haluaisi rahoittaa.

Kirjoittaja on akatemiaprofessori.

Heikki Laurinolli

Suomalaiset lehtitalot ärhentelevät etujensa puolesta tavallista aggressiivisemmin. Suuttumuksen aiheina ovat tilattavien lehtien arvonlisävero ja kilpailijan nauttima Yle-vero.

Lehdille tekee tiukkaa todistaa kelvottomaksi veropaketti, joka on suurelle yleisölle aika edullinen. Yhdeksän prosentin alv on maltillinen, kun yleinen alv-prosentti on 24. Yle-vero taas toi useimmille pelkkää rahansäästöä entiseen lupamaksuun verrattuna.

Ei lehtitalojen edunvalvonnassa mitään väärää ole. Niinhän muutkin firmat taistelevat markkinaosuuksistaan. Epäilyttävää on vain se, että lehdet lobbaavat heikentämällä tuotteensa laatua, kun ne lorauttelevat propagandaansa journalismin joukkoon.

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta ei ole aikoihin voinut lukea yhtään tasapainoista kommenttia viestintäpolitiikasta ilman alv- tai Yle-loppukiekaisua. Pahin rimanalitus oli se, että lehti nosti sokean cp-vammaisen uutissivuilleen ikään kuin Yle-veron uhrina.

Suomen Kuvalehti väittää (SK 18/2013), että jopa sananvapaus on vaarassa, kun Ylen alueellinen verkkotoiminta on noussut maakuntalehdistön kilpailijaksi.

Maakuntalehdillä on takanaan huikea monopolikausi, jolloin ne ovat saaneet harjoittaa sekä sananvapautta että rahantekoa vuosikaudet ilman kilpailua. 1990-luvun lama karisti kannoilta kakkoslehdet ja avasi tien monopoleille. Vasta 2000-luku ja internetin aika alkavat nakertaa tätä epätervettä tilannetta.

Lehtitalot unohtavat sen, että sananvapaus on kansalaisten perusoikeus, ei yhdenkään lehtitalon yksinoikeus.

Vaikka tietoa myös pimitetään, ei sananvapaus ole koskaan ennen voinut niin hyvin kuin nyt. Runsaat tietovarannot ovat auenneet internetin ansiosta melkein kaikille. Oman mielipiteensä saa helposti julki mihin hyvänsä nettijulkaisuun. Televisio- ja radiokanavien määrä on valtava. Kirjastot tarjoavat ilmaiseksi tietoa kaikelle kansalle.

Lehtitalojen bisnes tökkii, mutta ei se sananvapautta uhkaa. Uhka osuu lähinnä osakkeenomistajien sijoituksiin.

Aziz Sheikhani

More than ten years ago, Iraq was invaded by forces led by the United Stated of America. As a result of this invasion, Saddam Hussein was toppled and Iraq entered into a new era. The road to the invasion of Iraq was easy but the implementation of the principle of freedom, democracy and the governing of the people seemed hard.

In the beginning releasing the people from oppression, was seen as a crucial side for the collapse of Saddam Hussein from power. The leadership of the USA and the Iraqi politicians were promising a democratic transformation period. Thus, there was dreaming of a democratic state.  There were both optimistic and pessimistic opinions on the invasion and future of Iraq. Pessimists criticized the policy of the USA and its allies towards the undeveloped countries. In their views, the invaders were running behind their interest. On the other side, some optimists interpreted the situation in other ways. From their perspective, toppling a tyrant in Iraq, gave opportunity for people to be free and governed by a democratic state.

Elections in 2005 and 2009, changed the political map of Iraq, but it did not fulfil the basic requirement of the people. The main question is why Iraq did not implement the basic norms of democracy during a new era? Due to the complicated nature of world policy and the creation of some states, including Iraq, there is no straightforward answer to this question. There are both external and internal factors that affect the whole situation in Iraq.

First of all, Iraq, as a country was made at the end of the Ottoman Empire by the United Kingdom. Three different parts from the early empire days were forced together. There was no consensus over the state and its structure among the people. The same mistake made by the great powers in 2003.

Secondly, the nature of Iraqi state was not based on democratic principles. The people were not understood as a source of power. Iraq ruled on the basis of military and undemocratic political system for a long time. Moreover, the political parties that came to power in 2003 had no democratic view to understand the case of governance and power.

Thirdly, the society of Iraq was not prepared to have a democratic state. Democracy is not only in words but in culture and action. In an Iraqi society, people were violated by the state and there was no peaceful environment for the growth of democratic seeds on the ground. The Iraqi society is a tribal society and it does not tolerate the openness and differences. Democratization of a political system and culture, are linked to each other and there is interaction between the ruler and the people.

Lastly, the lack of awareness of the people on the ground, gives suitable chances to continue the situation. The lack of national and impartial media impacted the direction of politics. The weakness of a civil society prevented the progress of democratization. In addition, there was no clear plan to implement the right of people and no alternative for Iraqi’s future.

The Iraqi history indicates that a road to democracy is rocky. Democracy cannot be exported or imported but it can be practised in different fields of society. This is a gamble policy and there is no solution to the variety of problems and issues in this country. Changing of the totalitarian mind of people and their elites, are an initial step towards the future.

The writer is a doctoral candidate from Finland (university of Tampere). His doctoral paper is on “Why the Kurds do not have their own state? Events that changed the destiny of the Kurds, 1916-26”.

Jorma Merikoski

Sain äskettäin ilahduttavan s-postiviestin. Tietty aktivistiporukka on järjestämässä (toimintansa 1977 lopettaneen) koulumme perustamisen 75-vuotisjuhlia. En ala pitkästyttää mahdollisia lukijoita omilla koulumuistoillani. On kiinnostavampaa tarkastella kahden runoilijan muisteluja.

Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti minun askeleeni vie.

Koskenniemi käyskentelee tietään reippaasti ja iloisesti, ja ”syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin”. Sen sijaan Kailas ei hurmaannu kirpeästä syysaamusta.

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,

sinipunervin silmänaluksin

minä arkana kouluun kuljin.

Kumpikin kohtaa rehtorin. Koskenniemi:

Ja koulun aitaa vastaan jo vanhan rehtorin nään.

Miten tuttu astunnastaan ja ryhdistä miehisen pään!

Kailas:

Oli rehtori vanha ja viisas mies.

Monet kerrat pelkäsin, että hän ties,

mikä syy minun mieltäni painoi.

Kailaan synkistelyn viimeisessä säkeistössä on sentään vähän valoa:

Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan

hän sitten oppinut nuoruuttaan

ja omia arpiansa.

Koskenniemi puolestaan julistautuu lopussa jopa ”ikuiseksi koululaiseksi”:

Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie.

Ah, enkö ma hautahan asti myös koululainen lie?

Koskenniemen ja Kailaan koulujen rehtorit olivat vanhoja ja viisaita miehiä. Näin voidaan luonnehtia minunkin kouluni rehtoria ja yleensäkin ”vanhan liiton” rehtoreita. Mutta ajat ovat muuttuneet tässäkin asiassa. Nykyisin monet rehtorit eivät ole vanhoja eivätkä miehiä. Alppilan koulun opettajan irtisanomisjupakka osoittaa, etteivät he välttämättä ole myöskään viisaita.

Kirjoittaja on matematiikan emeritusprofessori.

Tšekkiläisen Jaromir Johnin romaani Räjähdysmoottorihirviö kertoo herra Engelbertistä, joka etsii hiljaisuutta autojen ja moottoripyörien melulta mutta ei onnistu siinä.

Milan Kundera ihmettelee tuoreessa Esirippu-teoksessaan, että romaanin kirjoitusaikana 1930-luvun Prahassa oli ehkä yksi auto sataa tai tuhatta asukasta kohti. Kundera päättelee, että nimenomaan silloin, kun tuo meluilmiö oli vielä harvinainen, sen saattoi nähdä koko hämmästyttävässä uutuudessaan.

Kundera johtaa tapauksesta yleisen säännön, jonka mukaan ”sosiaalisen ilmiön eksistentiaalinen kantama ei erotu selvimmin sen ollessa laajimmillaan, vaan silloin kun se on alussa, paljon heikompana kuin myöhemmin”.

Kirkko ei ollut uuden ajan alussa missään yhtä vähän turmeltunut kuin Saksassa. Sen takia uskonpuhdistus käynnistyi nimenomaan siellä, koska vain turmeluksen alut koettiin sietämättöminä.

Frans Kafkan ajan byrokratia oli viaton lapsonen nykytilanteeseen verrattuna. Silti Kafka näki sen hirviömäisyyden, josta on sen jälkeen tullut Kunderan mukaan niin arkipäiväistä, ettei se kiinnosta enää ketään.

1960-luvulla filosofit kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, mutta todellisuus on sen jälkeen ohittanut sen ”niin karikatyyrimäisesti, että asian julistaminen synnyttäisi lähinnä vaivautuneisuutta”.

Kundera tekee ilmiöstä vielä yhden yleisäännön: vaikka todellisuus ei yhtään häpeä toistaa itseään, ajatus aina lopulta vaikenee saman todellisuuden toistuessa kerta toisensa jälkeen.

Aluksi moottorin melu kauhistuttaa ja sairastuttaa. Pian meissä herää jokapäiväisen melun tarve niin, että täydellinen hiljaisuus saa meidät soittamaan pelon vallassa hälytyskeskukseen.

Kundera arvelee, että jos Räjähdysmoottorihirviö-romaanin päähenkilö kirjoittaisi muistelmansa pumpulitupot korvilla, hän muistelisi isänmaansa itsenäistymistä mutta unohtaisi moottorin melun. Se olisi vain ohimenevä harmi, johon hän on tottunut.

Tätä voi soveltaa nykyaikaankin. Jokainen uutinen väärin jaetuista tutkimusrahoista kertoo siis siitä, että vääryydet ovat sittenkin aika harvinaisia. Sitten vasta kun Himas-uutiset loppuvat, on tieteen rahoitus läpeensä korruptoitunut.

Entäpä yhteiskunnallinen eriarvoisuus tai kehitysmaiden köyhyys? Ehkäpä näiden todellisuuksien toistuminen on tehnyt meistä hirviöitä, jotka emme piittaa enää mistään.

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Suom. Ville Keynäs. Siltala 2013.